Ja hänen kauniissa kasvoissaan näkyi surumielisyys, kuin jos syvä kaiho olisi painanut hänen sydäntään, ja kun hän puki vaatteet siskojensa ylle, huokaili hän syvään ja tuijotti miettiväisenä eteensä, kuin jos hänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Ja kun hän palmikoitsi tyttöjen tukkaa, valuivat kyyneleet hänen muuten niin iloisista silmistään ja putosivat lasten hivuksiin.
Hänen isänsä tuli nyt huoneesen. Hän oli täydessä juhla-asussaan, sillä nyt piti hänen menemän papin luo.
"Hyvää huomenta! No kuinkas te nyt voitte?" sanoi hän taputtaen pienokaisia poskelle.
Pikku Triinan, jonka tukka jo oli palmikoilla, nosti hän polvelleen istumaan ja suuteli hänen paksutölleröisiä käsivarsiaan niin että ne tulivat oikein punasiksi hänen karkeasta parrastaan. Ja pikku Miinaa, jonka tukkaa paraillaan palmikoittiin, löi hän hiljaa olkapäälle, ja kun tyttönen kääntyi hänen puoleensa, ei se ollut hän, joka oli lyönyt: hän oli niinkuin monen, monen penikulman päässä siitä. Se, joka tässä tilaisuudessa olisi nähnyt lukkarin, ei suinkaan olisi luullut häntä samaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan näköinen.
Hän oli ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies ja hyvä isä, joka eli rauhassa koko maailman kanssa. Hänellä oli vaan yksi heikkous: hän ei voinut olla puhumatta yläsaksaa. [Paikkakunnalla, missä tämä kertomus liikkuu, puhuu kansa erästä saksan kielen murretta, jota sanotaan alasaksaksi; yläsaksa on samaa kuin saksan kirjakieli. Suoment. muist.]
Semmoinen pieni heikkous on se mitta, millä maailma meitä mittaa, se paino, jonka mukaan se meitä taksoittaa, mutta se heikkous pysyy meissä niin kauvan kuin pysymme ylinnä, pinnalla, mutta kun rupee oikein kireelle käymään, niin me heitämme sen pois, ja niin kävi myös lukkarille ja hänen yläsaksaksi puhumiselleen. Kun hänen piti puhuman oikein sydämmensä pohjasta, ei puhuminen käynyt yläsaksaksi, puhe muuttui kohta alasaksaksi.
Kun hän nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet hänen poskillaan, hypähti hän tuoliltaan ja kysyi:
"Mikä sinun on, rakas Doroteani? Miksi sinä itket? Sano nyt vaan, miksi sinä itket? No niin, olemmehan me yksinämme".
Ja Dorotea nojasi päänsä vasten vanhan isänsä rintaa, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään, mutta hän ei voinut saada ainoatakaan sanaa suustaan.
Eihän hän itsekään oikein tietänyt, mikä häntä vaivasi, hänestä tuntui kuin jos hän olisi ollut vieraassa maassa ja olisi kaivannut lapsuutensa leikkipaikkoja.