Mutisten meni Swartin emäntä tupaan.
"Se tuhma poika ja se köyhä tyttö! Kyllä minä teille annan kultasormuksista, minä!"
Ja hän lensi ja pyöri ympäri talossa koko illan punasena kuin kalkkuunikukko, toruen piikoja ja renkejä. Luudat ja pytyt saivat tanssia, ja viimemainittujen vanteet menivät rikki; ja alinomaa mutisi hän itsekseen; "Se tyhmä poika ja se köyhä tyttö! Kyllä minä teille annan kultasormuksista, minä! Ja Juhani se kavaltaja, jolla on palkkansa, hänen minä ajan pois talosta. Se heittiö! Kyllä minä hänen opetan kultasormuksia kantelemaan!"
Ja Swartin emäntä hän torui niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä nyt oli hätänä.
Samana iltana tuli myös lukkarikin kotia. Hän oli muuten ilokas mies, mutta tänä iltana oli hän äkäinen ja pahalla tuulella, ainoastaan hänen ruokahalunsa oli, jumalan kiitos, entisellään, ja kun hän oli saanut vähän suuhunsa, tuli hän hieman paremmalle päälle.
"Onko mitään ikävää tapahtunut isälle?" kysyi Dorotea.
"Eipä juuri, tyttöseni", vastasi hän, "mutta muista, mitä minä usein olen sanonut: maailma on paha ja ihmiset ovat pahat, mutta kaikista ihmisistä ovat talonpojat ja hevoset pahimmat. Älä usko ainoatakaan hevosta tahi talonpoikaa, niin ei sinun tarvitse katua jälestäpäin, ja talonpoikain pojat eivät ole rahtuakaan paremmat, huonot puolet menevät perintönä isästä poikaan. Tottele minun neuvoani, rakas lapseni, niin sinun kyllä käy hyvin maailmassa. Ja nyt minä tahdon mennä maata. Hyvää yötä!"
Seuraavana päivänä — se oli torstai — saivat pojat koulussa aika lailla selkäänsä; kiukku ei vielä ollut lähtenyt lukkarista. Mutta vähitellen se lähti ja jo seuraavana sunnuntaina oli lukkari sama vanha suopea-luontoinen, sävyisä mies kuin ennenkin.
Sunnuntai tuli. Aamusta varhain myöhään illalla oli Dorotea täydessä toimessa, sillä hänen täytyi äitinsä kuoltua yksin hoitaa emännyyttä ja pitää myös molempia pikkusiskojaan silmällä, ja hän oli kelpo emäntä. Ahkera ja huolenpitävä hän oli, ei hänen koskaan nähty hätäilevän, ei koskaan olevan levoton tahi malttamaton; kaikki näkyi menevän niinkuin itsestään. Mutta kuu hän pääsi askareistaan pariksi tunniksi vapaaksi, istahti hän ompelukaluineen ikkunan ääreen. Näin kului päivä toisen perästä, mutta aina oli hän iloinen ja leikkisä, eikä antanut kenenkään huomata, että työ tuntui hänestä raskaalta.
Mutta tänään oli toisin, tänään tuntuivat askareet hänestä sanomattoman vaivaloisilta.