Mutta kun he tulivat kirkonportille, oli Dorotea voittanut surunsa; hän meni ujosti eukon luo ja sanoi täydestä sydämmestä:
"Hyvä Swartin emäntä, mitä minä olen tehnyt teitä vastaan, sanokaat minulle että voisin pyytää teiltä anteeksi", — hän tarttui emännän käteen, ja tämä seisoi siinä läähättäen eikä voinut saada sanaakaan suustaan — "olettehan te aina olleet niin hyvä minua kohtaan ja osoittaneet suosiotanne niin pahoina kuin hyvinä päivinä. Älkäät antako minun tällä tavalla seistä teidän edessänne; minä tahdon mielelläni kuulla että vika on minun, mutta nyt me menemme kirkkoon, ja jos meillä ei ole rauhaa sydämmessämme, kuinka voimme me rukoilla Jumalaa?"
"Mitä? Rukoilla? Minäkö?" sanoi eukko vetäen kätensä pois Dorotean kädestä. "Minä voin rukoilla, missä minä vaan tahdon, ei minua siitä mitään estä. Mutta helposti voi tapahtua että rehelliset ihmiset kääntävät selkänsä semmoiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia konsteja saadaksesi rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja rikkauksien haltiaksi. Sinun isäsi ja minun ukkoni ovat naapureja" — tässä sähisi hänen äänensä kuin käärmeen — "muusta tuttavuudesta en minä tahdo tietää mitään. Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö? Niin…"
Ei, tässä täytyi hänen vaieta, sillä kirkkoherra meni samassa heidän ohitsensa. Hän oli kuullut mitä eukko sanoi.
Kirkkoherra oli totinen mies, hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä seurasi läähättäen häntä.
Ja Dorotea? Hänen koko ruumiinsa värisi ja häpeän puna hohti hänen poskiltaan. Koko kirkkotarha pyöri hänen silmissään, hän olisi tahtonut vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään muotoa tahtonut mennä. Hän palasi sentähden kotiinsa, lankesi polvilleen sänkynsä viereen ja tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja: Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen sydämmensä oli murtumaisillaan surusta, ja hänen kulkkunsa melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä rauhaa, hänen povessaan oli kohiseva tunteiden virta. Hän heittäytyi ales tuolille kohta jälleen noustakseen kävelemään levotonna edes takaisin lattialla. Niin painoi häpeä häntä ales maahan päin.
Hänen uskollinen rakkautensa olisi vaan rakkaus rahaan?
Mutta myrsky hänen rinnassaan masentui, valonsäde heittihe sinne: hän muisti raamatun, ja hän otti sen ales hyllyltä, istahti pöydän ääreen ja avasi kirjan. Hän sattui saamaan auki sen kauniin kohdan, jossa kerrotaan kuinka Jesus kärsi. Alussa oli hänen mielensä vielä levoton, kirjaimet kiitivät yhteen hänen silmissään, jotta hän ei ymmärtänyt luettavaansa. Mutta sitten hän luki:
"Ja he sylkivät hänen päällensä ja ottivat ruokoja ja löivät niillä häntä päähän".
Silloin tyyntyi hänen mielensä, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan ja irroittivat hänet tuskan siteistä.