"Kas pirua vaan!" sanoi Swart.
"Niin, naapuri", sanoi Witt, "hän on sanonut minun äitini isälle, vaikka minä en muista, koska se oli: sinä olet oikein kelpo krenatööri! Nyt istuu hän tuossa korkean hevosensa selässä ja äidin-isä jäi ilman talotta, ja se oli vaan hänen syynsä!"
"No, naapuri", sanoi Swart, kun he nyt astuivat taas eteenpäin, "älä sinä nyt enää huoli siitä asiasta … se on nyt ollut ja mennyt etkä sinä enää tarvitse vihata häntä kauemmin".
"No se nyt ei voisikaan johtua mieleeni", vakuutti Witt. "Mutta mitä taloon tulee, niin se nyt olisi ollut minun. Ja sen minä sanon, naapuri, että hänen syynsä se kuitenkin oli".
Sotamies vei heidät nyt katua ylös, katua ales, kunnes he tulivat
"Unter den Linden'iin". ["Lehmusten alla", kuuluisa puistokatu
Berlinissä. Suom. muist.]
Mikä paljous komeasti puettuja naisia täällä oli!
"Poika", sanoi Swart, "ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän uljaammin ja pane kädet kupeillesi, niin että ihmiset myös voivat katsella sinuakin. Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena? Ei, katsos Kallea! Hän osaa käyttää itsensä hän, katsos vaan, kuinka hän silmäilee suoraan tyttöjen kasvoihin ja hymyilee ja nyökäyttää päätään heille, kuin jos hän tuntisi heidät kaikki. Saatanpa sanoa, että nämä tytöt ansaitsevatkin katselemista".
"Siinä sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "enkö minä aina ole sanonut että täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä? Ja kuinka uhkeita ne sitten ovat!"
"Minä luulin minun eukkoni olevan jotenkin tukevan", sanoi Swart, "mutta katsos vaan tuotakin, tuossa — onpa siinä laajuutta! Ja jos hän edes olisi vanha akka, mutta hän on aivan nuori tyttö. Jos minulla vaan olisi mittanauha kourassani, niin menisin mittaamaan hänen selkäänsä".
Nyt he menivät "Museulle".