"Menkäät näiden jälestä!" sanoi sotamies.
"Äh", sanoi Swart, "ei se sovi. Olemmehan me vaan arkipuvuissamme, eikä se sovi, että me tungemme noin hienon herrasväen joukkoon".
"Mitä se tahtoo sanoa?" puuttui Witt puheesen. "Ensin minä ostan uudet housut, ettemme tarvitsisi hävetä, jos joutuisimme hienojen ihmisten pariin, ja kun nyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan, mene nyt vaan rohkeasti portaita ylös!"
Ja Witt juoksi portaita ylös yli kahden askeleen kerrallaan, näyttääksensä ettei hän laisinkaan ujostellut.
Mutta tätä ei hänen olisi pitänyt tekemän.
Gummihousut eivät sitä kestäneet.
Kun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja — ratsis! housun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle, ja kun hän kumartui sitä jälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt seisoi hän siinä paljain säärin kaikkien noiden hienojen herrojen ja naisien keskellä.
Hän näytti nyt siltä kuin jos hänellä olisi ollut uimahousut jalassa.
Kun Wittin seurakumppanit olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä muodostunut hänen ympärilleen; he tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen, osoittaen Witt-raukkaan, joka turhaan koetti saada housut peittämään sääriä.
Kun hän oli vetänyt toisen lahkeen ales, meni toinen ylös. Nämät olivat polvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut.