Aika kuluu — kunpa se edes pysähtyisi hetkeksi — hidastuisi puolta pitemmäksi! Mitäpä se hyödyttää, minun on pakko heittää jäähyväiseni.
Jos tällä hetkellä voisin olla kaikkialla, joka talossa kuiskata sen asukkaille mitä tällä hetkellä ajattelen! Voi, kun saisin jäähyväisiksi puristaa heidän käsiään, ennenkuin omani kylmenevät, puristaa siksi kunnes makaisivat jäykkinä, liikkumattomina edessäni! Parempaa he eivät ole ansainneet. Jos heidän joukossaan on joku parempi, niin on hän tavallisesti niin onneton, ettei voi muuta kuin itkeä hänen puolestaan ja toivoa hänellekin kuolemaa. Sillä he elävät synnissä. — —
Hyvä että lapset kuolevat, sillä he ovat perineet tartunnan, joka leviää ja tukahduttaa heidät, jos he tulevat suuriksi. — Tartunnan, joka leviää kaikkialle! Kukaan ei siitä pelastu! Se lähtee niistä, joihin minäkin nyt kuulun — minusta itsestäni — isien paheissa se hiipii koteihin, äitien lankeemisesta se johtuu ja jokaiseen lapseen se istuttaa myrkyllisen siemenensä. Se olisi kuristettava. Lopetan päiväni — silloin on yksi vähemmän näitä turmeltuneita elossa, mutta tuhansia on vielä jälellä; uusia työntäytyy esille niin pian kuin entiset väistyvät. Ei löydy ainoatakaan, joka olisi täysin puhdas. Naisilla polttavat ajatukset, miehillä katunaisten syleilyt — yhtä hyvää — sellaista on elämä — kauttaaltaan mädäntynyttä! Kummallisen suloista poistua tuosta kaikesta. Mahtaako kuolema puhdistaa ihmisen — lorua, kaikki loppuu, siinä koko asia. Mutta rauhan kai saa?
Neljä — lyökö kello jo neljä? Pian tulee kuolema. Omituista sanoa sitä.
Miten paljon kepeämmästi se sanotaan kuin mitä se todellisuudessa on.
Kun joku edes itkisi minua — tietoisuus siitä tuntuisi hyvältä. Mutta kuolleitahan ei itketä ilman surupukua, halutaan näyttää suruaan toisille ja saavuttaa myötätuntoisuutta sekä päästä osalliseksi elämän monenmoisiin erinomaisiin lohdutuskeinoihin. Tunnen ihmisen surun, se on hauras kuin lasi ja siksipä iloitsenkin, ettei kukaan ole pakoitettu itkemään minua.
Vapaa olen viime hetkeeni — se etuisuus minulla on ollut. Siksi tahdon kuolla — ei kukaan voi viedä minua mihin itse en halua — ja minua ei sidota ihmisketjuihin. Aina olen ollut vapaa. En halua istua häkissä ja, antaa yksinkertaisten miesten suudella itseäni. Tyhmät ihmiset, teidän täytyy sittenkin antaa minulle vapauteni. Kuolema on nyt rakastajani — antaudun vapaasti, vaikkakin katkeruus täyttää sieluni. Minullakin on vielä sielu, joka viime hetkeen saakka nyyhkyttää ja katkeroittuu, siitä ettei kukaan hänestä välittänyt — että se revittiin tylsillä miekoilla.
Nyt itken ja siihen minulla on oikeus. Kuolemaahan en tunne, enkä sitä voi itkeä, mutta itken tätä kurjaa elämää — voimiani, jotka kurjasti ovat pilstoutuneet. — —
Miten aika rientää! Miksi se niin kiirehtii. Vähäinen aika vielä, hetkinen vaan. Miksi ei synny maanjäristys — talo pala tai tapahdu jotain muuta mullistavaa? Ei tapahdu mitään, kaikkialla vaan rauha ja hiljaisuus. Ja mitäpä tapahtuisikaan. Minun täytyy kuolla. Ja minä kuolen mielelläni. Ei, valhettelen, en halua kuolemaa. Se on vaan kehumista ja valhetta niinkuin kaikki suuret sanat ovat. Pelkään, pelkään niin että värisen.
Miksi eivät nouse kuolleet kertomaan mitä kuolema on. Miksi ette tule maasta, katosta ja kaikista ovista koleine ääninenne ja jäykistyneine silminenne varoittamaan minua. Isä, äiti, Hanna täti, lepäättekö rauhassa — minun on kuoltava — eikö luisevat kätenne tule minulle tietä näyttämään? Katsotteko tätä rauhallisina? Ettekö kuoleman parahduksella vastusta elämää, joka pakoittaa minut kuolemaan. Ettekö käänny haudoissanne — — Ei, ei, te olette hiljaa — te annatte kaiken tämän tapahtua. Ei kuolleet, ei elävät itke tahi rukoile elämää mulle — —
No niin, kylmä esine kupeellani, tulehan tänne — anna kun tartun sinuun — tahdon suudella sinua polttavimmilla suudelmillani ja sitten kuolla. Katso, tässä on rakkauden suudelma, parhain mitä olen antanut. Suutelen sinua kuolemaan tuomitun huulilla — vaikka ainahan ne ovat sitä olleet. Rakastan sinua vaikkakin tulet olemaan minulle paha. Mutta ei kukaan niistä, joita olen puristanut ja syleillyt ole tehnyt minulle hyvää, enkä ketään heistä ole kunnioittanut niinkuin sinua, joka minut vapautat — tällaisiin sanoihin pakoittavat porton elämä, huonot ihmiset ja toivottomat ajatukset.