Saatuani sen samana päivänä tietää, nuhtelin häntä siitä lempeästi, mutta lujasti ja järkevästi. Hän istui sängyn laidalla, katseli maahan ja koputteli oikean jalkansa terällä mattoon (se oli hänen tapansa): häijy hymy oli hänen huulillaan. Silloin ilmoitin minä hänelle aivan levollisesti, vähääkään ääntäni korottamatta, että rahat ovat minun, että minulla on oikeus katsella elämää omilla silmilläni ja — että minä, ottaessani hänet talooni, en ollut salannut häneltä mitään.
Hän hypähti yht'äkkiä seisoalleen, alkoi yht'äkkiä kokonaan vavista ja — mitäs luulette — polki minulle yht'äkkiä jalkaa; siinä oli peto, se oli vihanpuuskaa, se oli peto vihanpuuskassa. Minä aivan jähmetyin hämmästyksestä; semmoista menettelyä en ollut koskaan odottanut. Mutta minä en kadottanut malttiani, en tehnyt liikettäkään, ja taaskin samalla levollisella äänellä ilmoitin suoraan, että tästä saakka otan häneltä pois osallisuuden asioihini. Hän nauroi minulle vastoin silmiäni ja lähti ulos asunnosta.
Asianlaita oli se, ettei hänellä ollut oikeutta lähteä ulos asunnosta. Ilman minua ei minnekään, sellainen oli sopimuksemme jo hänen morsiamena ollessaan. Iltapuoleen hän palasi; minä en sanonut sanaakaan.
Seuraavana päivänä aamulla meni hän taas ulos, ylihuomenna samoin. Minä suljin kassan ja lähdin tätien luo. Heidän kanssaan olin lopettanut tuttavuuden oitis häiden jälkeen; en tahtonut heitä luokseni enkä käynyt itse heidän luonaan. Nyt selvisi, että vaimoni kävi heidän luonaan. He kuuntelivat minua uteliaisuudella ja nauroivat minulle vasten silmiä: "se on, sanoivat, teille oikein". Tuota heidän nauruaan minä juuri odotinkin. Silloin minä lahjoin nuoremman naimattoman tädin, annoin hänelle etukäteen viisikolmatta ruplaa. Parin päivän kuluttua tuli hän jo luokseni ja ilmoitti: "asiaan kuuluu olevan sekaantunut muudan luutnantti Jefimovitsch, entinen rykmenttitoverinne". Minä kummastuin kovin. Tuo sama Jefimovitsh oli tehnyt minulle eniten pahaa rykmentissä, ja kuukausi sitten tuli hän, häpeämätön kun oli, pari kertaa lainakassaani muka panttaamaan jotakin, ja muistan, että hän silloin alkoi vaimoni kanssa naureskella. Menin silloin hänen luo ja sanoin, ettei hän enää saisi tulla luokseni entisten juttujemme tähden; mutta mitään muuta ajatusta ei päähänikään pälkähtänyt, sillä luulin vain, että hän oli muuten röyhkeä. Mutta nyt ilmoitti täti odottamatta, että heillä oli sovittu kohtaus ja että tätä asiaa välitti muudan tätien entinen tuttava, everstin leski Julia Samsonovna; "hänen luonaan, sanoi, vaimonne nyt käykin".
Tämän kohtauksen kerron vain lyhyesti. Kaikkiaan maksoi tämä juttu minulle kolmesataa ruplaa, mutta kahdessa vuorokaudessa sain aikaan sen, että seisoin viereisessä huoneessa suljettujen ovien takana kuuntelemassa vaimoni ensimäistä kohtausta Jefimovitshin kanssa. Sitä odottaessa oli meillä tuon päivän edellisenä päivänä lyhyt, mutta minulle hyvin tähdellinen keskustelu.
Hän oli palannut kotia illan suussa ja istui sängyn laidalla, katsellen minua pilkallisesti ja koputellen jalallaan lattiaan. Katsellessani häntä, johtui yht'äkkiä mieleeni ajatus, että hän koko viimeisen kuukauden tahi, paremmin sanoen, kahden viimeisen viikon kuluessa, ei ollut lainkaan ollut luonteensa mukainen, voipi sanoa, että oli ollut aivan luonteensa vastainen; edessäni oli raju, kiinnikäypä olento, joka ei juuri ollut häpeämätön, mutta ilkeä ja itse kiusaa tekevä ja riitaa tavoitteleva. Hänen lempeytensä pidätti häntä kuitenkin. Kun sentapainen raivostuu, niin kuitenkin näkee, vaikka hän menisikin liian pitkälle, että hän itse vain tekeytyy, itseään vain kiihoittaa ja että hänen itsensä ennen muita on mahdoton hillitä siveyttään ja häveliäisyyttä. Senpä tähden tuollaiset toisinaan hyppäävätkin liian korkealle, niin ett'eivät usko omaa tarkastavaa järkeänsäkään. Irstaisuuteen tottunut ihminen lieventää aina tekoaan, toimii häijymmin, mutta järjestyksen ja soveliaisuuden varjossa ja vaatii itselleen etevämmyyttä muiden rinnalla.
— Onko totta, että teidät ajettiin pois rykmentistä sentähden, että te pelkäsitte kaksintaistelua? kysäsi hän yht'äkkiä, kuin taivaasta pudonneena, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.
— On, minua pyydettiin, upseerien päätöksen mukaisesti, eroamaan rykmentistä, vaikka jo itse sitä ennen olin antanut virka-erohakemukseni.
— Pelkurina siis ajettiin pois?
— Niin, he tuomitsivat minut pelkuriksi. Mutta minä en kieltäytynyt kaksintaistelusta pelkurina, vaan sentähden, etten tahtonut alistua heidän itsevaltaiseen tuomioonsa ja vaatia kaksintaisteluun, koska en itse katsonut olevan mitään loukkauksen syytä. Tietäkää, — en malttanut olla silloin sanomatta, — että asettua sellaista itsevaltaisuutta vastaan ja ottaa päällensä kaikki seuraukset, vaatii paljoa enemmän miehuutta, kuin mikä kaksintaistelu tahansa.