Minä en voinut hillitä itseäni, vaan ryhdyin tuolla lauseella itseäni puolustamaan; ja sitä hän vain kaipasikin, tätä uutta nöyrtymistäni. Hän hymähti vihaisesti.
— Onko sitte totta, että te kolme vuotta kuljeskelitte Pietarin katuja kuin mikäkin irtolainen kerjäillen ja biljaardien alla yönne maaten.
— Olenpa ollut yötä Sennajallakin Vjasemskin talossa! [Vjasemskin talo Pietarissa hyvin tunnettu kurjimman köyhälistön tyyssija. Suomentaja] Niin, totta se on; elämässäni oli, senjälkeen kun rykmentin jätin, paljon häpeätä ja lankeemusta, mutta ei siveellistä lankeemusta, sillä silloinkin itse ensimäisenä vihasin tekojani. Se oli ainoastaan tahtoni ja ymmärrykseni lankeemusta ja se johtui yksinomaisesti epätoivoisesta tilastani. Vaan se on ollut ja mennyt…
— Niin, nyt olette suuri herra, — rahamies.
Se oli viittaus lainakassaan. Mutta minä ehdin jo hillitä itseäni. Minä näin hänen himoitsevan minulta minua halventavia selityksiä. Mutta minä en niitä hänelle antanut. Parhaaksi soitti silloin panttaaja ja minä menin ulos saliin. Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän jo oli pukeutunut ulos mennäkseen, seisattui hän eteeni ja sanoi:
— Kuitenkaan ette siitä mitään minulle puhunut ennen häitämme.
Minä en vastannut mitään ja hän meni ulos.
Ja niin minä sitte seisoin seuraavana päivänä siinä huoneessa oven takana ja kuuntelin, kuinka kohtaloni ratkaistiin; taskussa oli minulla revolveri. Hän istui päällysvaatteet yllään pöydän luona ja Jefimovitsh kiemaili hänen edessänsä. Mitenkäs kävi? Kävi (ja minä sanon sen omaksi kunniakseni) aivan niin, kuin minä olin aavistanut ja olettanut, vaikka en sitä täysin tunnustanut, että niin aavistin ja oletin. En tiedä, lausunko ajatukseni kyllin selvään.
Nähkääs, mitä tapahtui! Minä kuuntelin koko tunnin ajan ja koko tunnin olin läsnä kaksinstaistelussa mitä jaloimman ja ylevimmän naisen ja maailmanmiehen, paheellisen, typerän, raatelevan luontokappaleen välillä. Ja mistä, ajattelin minä hämmästyneenä, mistä tietää tuo suoramielinen, lempeäluontoinen, harvapuheinen olento kaiken tuon. Sukkelin ylhäismaailmallisten ilveilyjen kirjoittajakaan ei olisi osannut luoda sellaista kohtausta, niin täynnä pilkkaa, mitä avomielisintä naurua ja sekä hyveen että paheen pyhää ylenkatsetta. Ja kuinka paljon loistoa olikaan hänen sanoissansa ja sanansutkauksissansa, mikä sukkeluus hänen vastauksissansa, mikä totuus hänen arvosteluissaan! Ja kuinka paljon melkein neitseellistä viattomuutta samalla kertaa!
Vaimoni nauroi vasten silmiä hänen rakkauden tunnustuksillensa, hänen liikkeillensä, hänen oletuksillensa. Toinen, joka oli tullut sinne käydäkseen suoraan asiaan käsiksi ja aavistamatta vastarintaa, oli kuin puulla päähän lyöty. Alussa olisin voinut luulla, että tämä vaimoni puolelta oli vain kiemailemista — "sukkelan, vaikkakin turmeltuneen olennon kiemailemista itseään kalliimmaksi arvioidakseen". Mutta ei, totuus loisti kuin aurinko eikä ollut mitään epäilemistä. Ainoastaan rajusta, teennäisestä vihasta minua vastaan saattoi hän, tuo kokematon, suostua tähän kohtaukseen, vaan kun asiaan oli ryhdyttävä, niin aukenivat hänen silmänsä oitis. Tämä olento halusi vain saada loukata minua jollakin tavoin, mutta vaikka hän olikin ryhtynyt sellaiseen likaiseen tekoon, niin ei hän kuitenkaan tuota lokaa kestänyt. Ja häntäkö, tuota viatonta ja puhdasta, jossa ihanne asui, olisi Jefimovitsh tahi kukaan muu ylhäismaailmallinen luontokappale voinut viekoitella? Päinvastoin tuo mies vain herätti naurua. Totuus kohosi täydellisenä vaimoni sielusta ja paheksuminen nostatti hänen sydämestänsä katkeran ivan. Sanon vieläkin, että tuo narri lopulta kokonaan typertyi ja istui siinä synkkänä, tuskin vastatenkaan hänelle, niin että aloin jo peljätä, ettei hän vain loukkkaisi tuota naista pelkästä halvasta kostonhimosta. Ja taaskin sanon kunniakseni: minä seurasin tätä kohtausta melkein hämmästymättä. Kohtasin siinä ikäänkuin jonkin tuttavan. Olin ikäänkuin sinne mennytkin sitä kohdatakseni. Menin sinne uskomatta mitään, mitään syytöstä, vaikkakin, tosin kyllä, olin ottanut revolverin taskuuni. Ja saatoinko edes ajatella häntä toisellaiseksi? Minkä tähden häntä rakastin, minkä tähden kunnioitin häntä, minkä tähden nain hänet? Oi, tietysti tulin liiankin vakuutetuksi siitä, kuinka kovin hän minua silloin vihasi, mutta samalla tulin vakuutetuksi siitäkin, kuinka viaton hän oli. Minä keskeytin kohtauksen yht'äkkiä, aukaisemalla oven. Jefimovitsh hypähti paikaltaan, minä tartuin vaimoni käteen ja pyysin häntä astumaan kanssani ulos, Jefimovitsh ei joutunut ymmälle, vaan purskahti yht'äkkiä heleään ja pitkään nauruun: