— Oi, pyhiä avio-oikeuksia minä en vastusta, viekää vain pois, viekää vain pois! Ja tietäkää, huusi hän jälkeeni, vaikka teidän kanssanne ei mikään kunnon mies voikaan taistella, niin olen kuitenkin, kunnioituksesta vaimoanne kohtaan, valmis… Jos, muutoin, itse uskallatte…
— Kuuletteko! pysäytin minä vaimoni hetkeksi kynnykselle.
Sitte ei puhuttu koko matkalla kotiin asti sanaakaan. Minä saatoin häntä kädestä ja hän ei pannut vastaan. Päinvastoin oli hän kovin hämmästynyt, mutta vain siihen asti kuin kotiin tulimme. Saavuttuamme kotiin, istui hän tuolille ja katsoa tuijotti minuun. Hän oli tavattoman kalpea; vaikka hänen huulensa heti kääntyivätkin pilkanhymyyn, niin katseli hän minua jo riemuitsevasti ja ankaran uhkaavasti ja varmaan oli hän ensi hetkestä vakuutettu, että minä ammun hänet revolverilla kuoliaaksi. Mutta minä otin ääneti revolverin taskustani ja panin sen pöydälle. Hän katsoi minuun ja revolveriin. (Huomatkaa: tämä revolveri oli hänelle jo tuttu. Se oli minulla ollut aina valmiina panoksessa hamasta kassani avaamisesta saakka. Avatessani kassani en tahtonut pitää suuria koiria enkä rotevaa palvelijaa, niinkuin, esimerkiksi, Moserin on tapana pitää, liiketuttavilleni avaa oven keittäjätär. Mutta meikäläisen miehen on mahdoton olla ilman itsepuolustuskeinoa ja minä hankin itselleni revolverin. Ensi päivinä sen jälkeen, kun hän oli tullut luokseni, huvitti häntä kovin tämä revolveri, hän kyseli yhtä ja toista ja minä selitin hänelle sen rakennuksenkin; sitä paitsi kehoitin häntä kerran maaliinkin ampumaan. Huomatkaa tämä kaikki). Huolimatta hänen peljästyneestä katseestansa, kävin minä puoleksi riisuutuneena vuoteelle. Olin hyvin väsynyt; kello oli jo yhdentoista tienoilla. Hän istui istumistaan samalla paikallaan, hievahtamatta, vielä tunnin ajan, sitte puhalsi hän kynttilän sammuksiin ja kävi, myöskin puettuna, seinän puolelle sohvalle pitkäkseen. Se oli ensimäkien kerta, jolloin hän ei pannut maata kanssani, — huomatkaa sekin…
VI.
Hirveä muisto.
Nyt tulee se hirveä muisto…
Minä heräsin aamulla, luulen, kahdeksatta käydessä ja huoneessa oli jo melkein ihan valoisa. Heräsin kerrassaan täyteen tajuntaan ja aukaisin yht'äkkiä silmäni. Hän seisoi pöydän luona ja piteli revolveria käsissään. Hän ei nähnyt, että olin herännyt ja että katselin häntä. Ja yht'äkkiä näin minä, että hän alkoi lähestyä minua, revolveri kädessä. Minä suljin nopeasti silmäni ja olin sikeästi makaavinani.
Hän astui vuoteeni luo ja seisattui eteeni. Minä kuulin kaikki; vaikka vallitsi kuoleman hiljaisuus, niin kuulin senkin. Silloin tapahtui suonenvedontapainen liikahdus — ja minä aukaisin yht'äkkiä, vastoin tahtoani, silmäni ja revolveri oli jo ohimojani vastassa. Silmämme kohtasivat toisensa. Mutta me emme katselleet toisiamme enempää kuin silmänräpäyksen ajan. Minä sain taaskin töin tuskin silmäni suljetuiksi ja samassa silmänräpäyksessä päätin sieluni kaikilla voimilla, etten enää hievahtaisi enkä aukaisisi silmiäni, tapahtuipa mitä hyvänsä.
Todellakin tapahtuu usein niin, että sikeää unta nukkuva yht'äkkiä aukaisee silmänsä, jopa kohottaa silmänräpäykseksi päätänsäkin ja silmäilee huonetta ja sitte, hetkisen kuluttua, taas vaistomaisesti laskeutuu päänalaselle ja nukkuu, mitäkään muistamatta. Kun minä, kohdattuani hänen katseensa ja huomattuani revolverin ohimojeni kohdalla, yht'äkkiä taas suljin silmäni enkä hievahtanut, vaan olin olevinani sikeässä unessa, — niin saattoi hän todellakin luulla, että minä makasin enkä ollut mitään nähnyt, olletikin koska oli uskomatonta, että, nähtyään sen, mitä minä näin, saattoi sulkea silmänsä sellaisella hetkellä.
Niin, uskomatonta! Mutta hän saattoi yhtä hyvin arvata todenkin, — ja se ajatus välähtikin yht'äkkiä päässäni, aivan samassa silmänräpäyksessä. Oi, mikä ajatusten, tunteiden pyörre kiiti päässäni vähemmässä kuin silmänräpäyksessä; niin eläköön ihmisaatoksen sähkövoima! Siinä tapauksessa (tuntui minusta), jos hän arvasi toden ja tiesi, etten maannut, masensin minä jo hänet sillä, että olin valmis kuolemaan ja hänen kätensä saattoi silloin vavista. Entinen päättäväisyys saattoi murtua uutta, tavatonta vaikutelmaa vastaan. Sanotaan, että korkealla seisovia jokin ikäänkuin itsestään vetää alaspäin, kuiluun. Luulenpa, että monta itsemurhaa ja murhaa on tapahtunut vain sentähden, että revolveri jo on ollut kädessä. Siinä on sama kuilu, siinä on neljänkymmenen viiden asteen kaltevuus, jota myöten ei voi olla luisumatta, ja vastustamatta siinä silloin laukaisee hanan. Mutta tieto siitä, että olin kaikki nähnyt, kaikki tiesin ja odotin ääneti kuolemaa häneltä, — se saattoi pidättää häntä tämän jyrkänteen reunalla.