Äänettömyys jatkui ja yht'äkkiä tunsin minä ohimoillani, hiuksillani raudan kylmän kosketuksen. Kysytte: toivoinko kovin pelastuvan!? Vastaan teille, kuin Jumalan edessä: minulla ei ollut vähintäkään toivoa, paitsi ehkä sadasta yksi mahdollisuus. Miksikä sitte odotin kuolemaa? Minäpä kysyn: mitä oli minulle enää elämä tämän revolveri-kohtauksen jälkeen? Revolverinhan oli kohottanut vastaani jumaloitsemani olento. Sitä paitsihan tiesin koko olemukseni kaikilla voimin, että välillämme oli käymässä siinä silmänräpäyksessä taistelu, hirveä kaksintaistelu elämän ja kuoleman uhalla, kaksintaistelu juuri saman eilisen pelkurin kanssa, joka pelkuruuden tähden oli toveriensa karkoittama. Minä tiesin sen ja hän tiesi sen, jos vain arvasi toden, etten minä nukkunut.
Kentiesi sitä ei silloin ollut, kentiesi minä sitä en silloin ajatellutkaan, mutta tuon kaiken olisi täytynyt olla, vaikkapa ajattelemattakin, sillä minä en ole muuta tehnytkään, kuin sitä vain ajatellut sittemmin, joka hetki elämässäni.
Mutta nyt te kysytte taas: miksen tahtonut pelastaa häntä ilkiteosta? Oi, minä olen tuhansia kertoja perästäpäin tehnyt itselleni sen kysymyksen — joka kerta, kun vilunväreiden puistattamana olen tuota hetkeä muistellut. Mutta sieluni oli silloin synkän epätoivon vallassa, minä olin hukkumaisillani, olin itse hukkumaisillani, kuinka minä silloin olisin voinut toista pelastaa! Ja mistä te tiedätte, tahdoinko edes silloin ketään pelastaa? Mistä sen tietää, mitä silloin saatoin tuntea?
Itsetajunta eli minussa kuitenkin: hetket kuluivat, kuoleman hiljaisuus vallitsi yhä, hän seisoi yhä edessäni, — ja yht'äkkiä minä säpsähdin toivosta! Minä aukaisin nopeasti silmäni. Hän ei ollut enää huoneessa. Minä nousin vuoteelta: minä olin voittanut, — ja hän oli iäksi voitettu!
Menin toiseen huoneeseen teepöytään. Teekeittiö annettiin pöytään aina toisessa huoneessa ja hän kaatoi minulle aina teetä. Istuin pöytään ääneti ja otin häneltä teelasin. Viiden minutin kuluttua katsahdin häneen. Hän oli hirveän kalpea, vielä kalpeampi kuin eilen, ja katseli minua. Ja yht'äkkiä — ja yht'äkkiä, nähdessään, että minä katsoin häneen, hymähti hän kalpeasti kalpein huulin, silmissä arka kysymys. "Hän siis yhä vielä epäilee ja kysyy itseltänsä: tietääkö vai eikö tiedä, näkikö vai eikö nähnyt!" Minä loin välinpitämättömästi silmäni syrjään. Teen juotuamme suljin kassani, menin torille ja ostin rautasängyn ja irtonaisen väliseinän. Tultuani kotiin käskin nostaa sängyn saliin ja panna väliseinän sen eteen. Tämä sänky oli häntä varten, mutta siitä en sanonut hänelle sanaakaan. Ja sanomatta käsitti hän siitä sängystä, että minä "olin kaikki nähnyt ja kaikki tiesin" ja ettei enää ollut mitään epäilystä.
Yöksi jätin revolverin kuin ainakin pöydälle. Iltasella pani hän ääneti maata uuteen vuoteeseensa: aviomme oli rikottu, "hän oli voitettu, vaan ei ollut saanut anteeksi". Yöllä hän alkoi hourailla ja aamulla oli hän kuumeessa. Hän makasi vuoteen omana kuusi viikkoa.
TOINEN OSA.
I.
Ylpeyden uni.
Lukeria ilmoitti minulle vast'ikään, ettei hän enää tahdo olla luonani ja että hän, kun rouva on haudattu, — lähtee pois. Minä rukoilin polvillani viisi minuttia, vaikka aioin rukoilla koko tunnin, mutta minä yhä ajattelen, — ajattelen, ja yhä vain sairaita ajatuksia, ja pääni on kipeä, — mitäs sitä rukoileekaan, — syntihän se olisi! Kummallista on myöskin, ettei minua nukuta; suuressa, liian suuressa surussa, ensimäisten, kovimpien puuskien jälkeen aina nukuttaa. Kuolemaan tuomittujen sanotaan viimeisenä yönä nukkuvan tavattoman sikeästi. Ja niinhän ollakin pitää, sehän on luonnon mukaista, sillä muutoinhan eivät voimat kestäisi… Minä panin maata sohvalle, vaan en nukkunut…