… Kuusi viikkoa kestäneen sairauden aikana hoidimme me häntä yötä ja päivää, —- minä, Lukeria ja kokenut sairaanhoitajatar, jonka olin palkannut sairaalasta. Rahaa en säälinyt, jopa tahdoin tuhlatakin sitä hänen tähtensä. Minä kutsutin luoksemme tohtori Schröderin ja maksoin hänelle kymmenen ruplaa käynnistä. Kun vaimoni alkoi tointua, näyttäydyin hänelle vähemmin. Mutta mitäpäs minä kerron?! Kun hän jo oli päässyt kokonaan jalkeille, niin hän istui hiljaa ja ääneti erityisen pöydän ääressä, jonka myöskin siihen aikaan ostin häntä varten… Niin, se on totta, me olimme ihan vaiti; tuota, aloimmehan me kyllä sitte puhella, mutta ihan jokapäiväisistä asioista. Minä, tietysti, tahallanikaan en puhellut paljoa, mutta huomasinpa, ettei hänkään tahtonut liikoja sanoa. Minusta se oli aivan luonnollista hänen puoleltansa: "Hän oli liiaksi masentunut ja liiaksi voitettu, ajattelin minä, ja tietystihän pitää antaa hänen unhottaa ja tottua". Sillä lailla sitä sitte oltiinkin ääneti, mutta minä valmistauduin joka hetki tulevaisuutta varten. Minä ajattelin, mitä hänkin, ja minusta oli hirveän huvittavaa arvata: mitähän hän nyt siinä itsekseen ajattelee?

Sanonpahan vieläkin: oi, tietysti, ei kukaan arvaa, kuinka paljon minä kärsin, voihkiessani hänen tähtensä hänen sairautensa aikana. Mutta minä voihkin itsekseni ja tukehdutin voihkaukseni rintaani Lukerialtakin. En voinut ajatella, en olettaakaan, että hän kuolisi saamatta tietää kaikkia. Muistan, että kun vaara jo oli ohitse ja hän alkoi toipua, niin rauhoituin pian ja kokonaan! Vaan ei sillä hyvä, — minä päätin lykätä tulevaisuutemme niin kauaksi aikaa, kuin mahdollista, ja jätin toistaiseksi kaikki entisellensä. Niin, silloin tapahtui minussa jotakin kummallista ja erikoista, muuksi en voi sitä sanoa: minä riemuitsin ja riemuni pelkkä tajuaminen jo tuntui minusta yllättävältä. Siten kului koko talvi. Oi, minä olin tyytyväinen, tyytyväisempi kuin koskaan ennen, ja sitä olin koko talven.

Nähkääs, minun elämässäni oli muudan hirveä ulkonainen tapahtuma, joka siihen saakka, s.o. tuohon suureen kohtaukseen asti vaimoni kanssa, joka päivä ja joka tunti oli painanut minua, se oli, näet, — maineeni menetys ja ero rykmentistä. Toisin sanoen: se oli itsevaltainen vääryys minua kohtaan. Totta on, etteivät toverini minua rakastaneet vaikean luonteeni ja kentiesi naurettavankin luonteeni takia, vaikka usein on niinkin, että joku ihmisen mielestä ylevä ja kunnioitusta ansaitseva asia jostakin syystä tovereista näyttää naurettavalta. Oi, minua ei rakastettu koulussakaan. Minua ei ole rakastettu koskaan eikä missään. Minua ei Lukeriakaan voi rakastaa. Vaikka tuo tapaus rykmentissä oli seurauksena siitä, ettei minua rakastettu, niin oli se epäilemättä satunnaista laatua. Sanon sen siksi, ettei ole mitään harmillisempaa eikä tuskallisempaa, kuin hukkuminen sattumasta, joka saattaa tapahtua ja olla tapahtumatta, onnettomien asianhaarain yhtymisestä, jotka olisivat voineet kiitää ohitse kuin pilvet. Älykkäälle ihmiselle on se alentavaa. Tuo tapaus oli seuraava:

Näytöksien väliajalla teatterissa olin mennyt ravintolaan. Husaari A——v tuli silloin yht'äkkiä sisään ja alkoi kaikkien siellä olevien upseerien ja yleisön läsnä ollessa kovalla äänellä puhua kahden muun husaarin kanssa siitä, että rykmenttimme kapteeni Besumtsev oli käytävässä juuri aikaansaanut skandaalin "ja on luultavasti päissään". Keskustelua ei syntynyt, mutta asia oli erehdys, sillä kapteeni Besumtsev ei ollut päissään eikä juttu ollut oikeastaan mikään skandaali.

Husaarit alkoivat puhella toisista asioista, ja siihen se päättyikin, mutta seuraavana päivänä levisi juttu rykmenttiimme ja oitis aljettiin siellä puhua siitä, että kun ravintolassa ei meidän rykmentistämme ollut muita kuin minä yksinäni, ja kun husaari A——v oli lausunut röyhkeitä sanoja kapteeni Besumtsevista, niin en ollut mennyt A——vin luo enkä keskeyttänyt häntä. Mutta miksi olisin sen tehnyt? Jos hän kerran oli vihoissaan Besumtseville, niin oli se heidän keskinäinen asiansa eikä minulla ollut siihen mitään sekaantumista? Kuitenkin alkoivat upseerit olla sitä mieltä, ettei asia vain ollut mieskohtaista laatua, vaan että se koski koko rykmenttiä, ja koska meidän rykmenttiimme upseereja siellä ei ollut muita kuin minä, niin osoitin minä sillä ravintolassa oleville upseereille ja yleisölle, että meidän rykmentissämme on upseereja, jotka ovat näin välinpitämättömiä omasta ja rykmenttinsä kunniasta. Minä en voinut olla yhtä mieltä siinä asiassa.

Minulle ilmoitettiin, että voin kaikki korjata, jos vielä nytkin, näin myöhään, tahdon muodollisesti selittäidä A——vin kanssa. Minä en sitä tahtonut ja kieltäydyin siitä ylpeästi, sillä olin kovin suutuksissani. Sen jälkeen hain oitis virkaeron, — siinä koko juttu. Minä erosin ylpeänä, mutta henkisesti masennettuna. Minä lannistuin sekä tahdoltani että ymmärrykseltäni. Silloin, näet, sattui juuri, että lankoni Moskovassa oli tuhlannut pienen omaisuutemme ja minunkin osani siitä, joka oli hyvin pieni, ja minä jäin kuin jäinkin ilman yhtään kopeekkaa kadulle. Olisin kyllä voinut ruveta yksityiseen palvelukseen, mutta en viitsinyt, loistavaa sotilaspukua kannettuani, ja johonkin rantatien virkaan en voinutkaan ruveta. Siis — häpeä kuin häpeä, kunniattomuus, kuin kunniattomuus, lankeemus, kuin lankeemus ja mitä pahempi, sitä parempi, — niin minä valitsin. Sitte seurasi kolme vuotta synkkiä muistoja ja olo Vjasemskin talossakin. Puolitoista vuotta sitte kuoli Moskovassa kummini, rikas eukko, ja odottamatta jätti hän muun muassa minullekin jälkisäädöksen mukaan kolme tuhatta ruplaa. Mietin asiaa ja silloin ratkaisin kohtaloni. Päätin avata lainakassan, pyytämättä ihmisiltä anteeksi; rahaa ja sitte oma tupa ja — uusi elämä kaukana entisistä muistoista, se oli aikeeni. Sillä välin vaivasi minua kuitenkin joka hetki, joka minuutti synkkä mennyt aika ja iäksi turmeltunut maineeni. Mutta silloin minä nain. Sattumako vai ei, — en tiedä. Ja tuodessani hänet talooni, tahdoin tuoda sinne ystävän, sillä kovin tarvitsin ystävää. Mutta minä näin selvään, että ystäväni oli valmistettava, lopullisesti viimeisteltävä, jopa voitettavakin. Ja oliko minun mahdollista niin yhdellä haavaa selittää jotakin tuolle kuusitoistavuotiaalle, jolla oli omat ennakkomielipiteensä. Kuinka olisin voinut, esimerkiksi, ilman tuota satunnaista hirveää revolverikohtausta, saada hänet vakuutetuksi, etten ole pelkuri ja että minua rykmentissä oli väärin luultu pelkuriksi? Mutta tuo kohtaus sattui parhaaseen aikaan. Kestettyäni sen, sain kostetuksi koko synkän entisyyteni. Ja vaikka ei kukaan muu sitä saanut tietää, niin saihan ainakin hän, ja se oli kaikki, mitä tahdoinkin, sillä hän oli minulle kaikki, haaveitteni koko tulevaisuuden toivo! Hän oli ainoa ihminen, jonka valmistin itselleni, enkä toista tarvinnutkaan, — ja hän sai kaikki tietää, hän sai tietää ainakin, että väärin oli kiirehtinyt liittymään vihollisteni joukkoon. Tämä ajatus ihastutti minua. Hänen silmissänsä en enää saattanut olla konna, vaikka silti eriskummallinen ihminen, mutta tämä ajatuskaan ei nyt, kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, miellyttänyt minua ollenkaan niin kovin: kummallisuus ei ole vika, päinvastoin se toisinaan hyvin viehättääkin naisen luonnetta. Sanalla sanoen, minä lykkäsin tahallani toistaiseksi ratkaisun; mikä oli tapahtunut, oli riittävää rauhalleni ja siinä oli kylliksi kuvia ja aiheita haaveilulleni. Sepäs se on ilkeintä, että olen haaveksija: itselläni oli kylliksi aiheita, ja hänestä ajattelin, että kylläpähän odottaa.

Siten kului koko talvi ikäänkuin jotakin odottaessa. Minä katselin häntä mielelläni salaa, kun hän istui siinä pienen pöytänsä ääressä. Hän teki työtä, ompeli liinavaatteita ja lueskeli iltasin toisinaan kirjoja, joita otti kaapistani. Kirjojen valinta kaapista näkyi myöskin todistavan minun edukseni. Hän ei käynyt melkein missään. Hämärän tullen päivällisen jälkeen saattelin häntä joka päivä kävelylle ja me jalottelimme, mutta ei ihan ääneti, niinkuin ennen. Minä oikein koetinkin, että näyttäisi siltä, kuin emme olisi olleet vaiti, vaan puhelleet, mutta, niinkuin jo sanoin, käyttäydyimme molemmat niin, ettemme olleet liiaksi puheliaita. Minä tein sen tahallani ja hänelle, ajattelin minä, on välttämätöntä "antaa aikaa". Tietysti on kummallista, ettei aina talven loppuun asti kertaakaan johtunut mieleeni, että minä halusti salaa katselin häntä, mutta etten ainoatakaan hänen katsettansa koko talven kuluessa tavannut minuun kohdistuneena. Ajattelin, että se oli arkuutta hänessä. Sitä paitsi oli hän kovin aran ja nöyrän, kovin voimattoman näköinen, tautinsa jälkeen. Ei, ajattelin, parempi on odottaa, niin — niin "hän itse yht'äkkiä tulee luokseni".

Tämä ajatus viehätti minua äärettömästi. Lisään vielä, että toisinaan ikäänkuin tahallani kiihoitin itseäni ja todellakin saatoin henkeni ja ymmärrykseni niin pitkälle, että ikäänkuin pahastuin häneen. Ja tätä kesti jonkun aikaa. Mutta vihani ei voinut koskaan kypsyä eikä kiintyä sielussani. Ja sen tunsin itsekin, että tämä oli vain ikäänkuin leikkiä. En silloinkaan, kun aviovälimme rikoin ostamalla sängyn ja tuon väliseinän, en koskaan, en koskaan voinut pitää häntä rikoksellisena. Eikä sentähden, että kevytmielisesti olisin hänen rikostaan tuominnut, vaan sentähden, että aioin hänelle täydellisesti antaa anteeksi, jo ensi päivästä saakka, jo ennenkuin sängynkään ostin. Sanalla sanoen, se oli omituista minun puoleltani, sillä minä olen siveellisen ankara. Päinvastoin oli hän silmissäni niin voitettu, niin lannistettu, niin masennettu, että minun tuli häntä toisinaan tuskallisen sääli, vaikka minua sen ohessa toisinaan suorastaan miellyttikin ajatus hänen masentumisestaan. Tämä ajatus meidän eriarvoisuudestamme minua miellytti…

Sattuipa, että minä sinä talvena tahallani sain tehdä muutamia hyviä töitä. Annoin anteeksi kaksi velkaa ja rahaa annoin eräälle köyhälle naiselle ilman panttia. Minä tästä en puhunut vaimolleni mitään enkä tehnytkään niitä ollenkaan sentähden, että hän saisi tietää; mutta tuo nainen tuli itse kiittämään ja milteipä polvillaan. Sillä lailla tuli se ilmi; minusta näytti, että vaimoni todellakin mielihyvällä otti vastaan tämän tiedon.

Mutta kevät lähestyi, huhtikuu oli jo puolivälissä, sisäikkunat otettiin pois ja aurinko alkoi kirkkain sätein valaista hiljaisia huoneitamme. Silmissäni vain oli suomukset, jotka sokaisivat järkeni. Voi, noita onnettomia, turmiollisia suomuksia! Kuinka kävikään, että ne yht'äkkiä putosivat silmistäni ja minä aloin yht'äkkiä nähdä ja ymmärsin kaikki. Oliko se sattuma, vai oliko määrätty hetki tullut, vai auringon sädekö lienee sytyttänyt tylsyneessä järjessäni ajatuksen ja aavistuksen? Ei, ei se ollut ajatus, eikä aavistus, vaan joku hermo alkoi minussa yht'äkkiä liikkua, melkein jo kuollut hermo värähti ja virkosi ja valaisi koko tylsyneen sieluni ja pirullisen ylpeyteni. Minä ikäänkuin hypähdin silloin paikaltani. Ja tämä tapahtuikin yht'äkkiä ja odottamatta. Se tapahtui iltapuoleen, noin viiden aikaan päivällisen jälkeen…