— Onko se kielletty?
— Ei juuri ole kiellettykään, mutta ehkä te itse…
— No, ottakaa pois sitte!
— Tiedättekö mitä, minä en ota pois, vaan panen sen tuonne jumalankuva-kaappiin, — sanoin minä, mietittyäni, — muiden kuvien joukkoon, lampun alle (minulla paloi aina lamppu konttorini ollessa auki), ja ottakaa te nyt ilman muuta kymmenen ruplaa!
— En tarvitse kymmentä, antakaa viisi, minä sen lunastan varmaan.
— Vai ette tahdo kymmentä? Kuva on kuitenkin sen arvoinen, — lisäsin minä huomattuani, että hänen silmänsä taas alkoivat hehkua. Hän oli vaiti. Minä toin hänelle viisi ruplaa.
— Älkää ylenkatsoko ketään; olen itse ollut tuollaisessa pulassa, vieläpä pahemmassakin, ja että nyt näette minut tällaisessa toimessa… niin johtuu se vain kaikesta, mitä olen kärsinyt…
— Te siis kostatte yhteiskunnalle? Niinkö? keskeytti hän minut yht'äkkiä hyvin pilkallisella kysymyksellä, jossa, muutoin, piili paljon viatontakin s.o. ylimalkaista, sillä silloin ei hän vielä ollut tehnyt erotusta minun ja muiden välillä, niin että hän sen sanoi melkein loukkaamatta. Vai niin, — ajattelin minä, — vai olet sinä semmoinen, luonteesi tulee ilmi; siis uuden suunnan ihmisiä ollaan.
— Nähkääs, huomautin minä heti, puoleksi leikillä, puoleksi, salamielisesti: "minä — minä olen osa sitä kokonaista, joka aina pahaa suo, vaan aina hyvää luo"…
Hän katsahti minuun pikaisesti ja hyvin uteliaasti, mutta hänen katseessaan oli kuitenkin paljon lapsellista.