— Odottakaa… Mikä ajatus se oli? Mistä se oli? Minä olen kuullut sen jossakin…
— Älkää vaivatko päätänne; sillä lauseella esittää Mefistofeles itsensä Faustille. Oletteko lukenut Faustia?
— E… en tarkkaan.
— Se on, ettette ole sitä ollenkaan lukenut. Mutta teidän on se luettava. Minä näen taas huulillanne pilkallisen ilmeen. Pyydän, älkää otaksuko minussa olevan niin vähän ymmärrystä, että, kaunistaakseni lainanantajan tointani, tahtoisin esiintyä teille Mefistofeleenä. Lainanantaja pysyy lainanantajana. Sen tiedän.
— Te olette niin kummallinen… Enhän minä ollenkaan tahtonut teille mitään sellaista sanoa.
Hän tahtoi sanoa: minä en odottanut, että olisitte sivistynyt ihminen, mutta ei sitä sanonut; minä kuitenkin tiesin, että hän niin ajatteli. Olin häntä kovin kummastuttanut.
— Nähkääs, huomautin minä, joka alalla voi tehdä hyvää. En, tietysti, puhu itsestäni, sillä minä en tee muuta kuin pahaa, mutta…
— Tietysti voi jokaisessa toimessa tehdä hyvää, sanoi hän, luoden minuun nopean ja läpitunkevan katseen. "Niin juuri, jokaisessa toimessa", lisäsi hän yht'äkkiä.
Oi, minä muistan, muistan kaikki nuo silmänräpäykset. Ja minun on lisättävä, että kun nuoriso, tuo herttainen nuoriso tahtoo sanoa jotakin viisasta ja sattuvaa, niin se heti liian suoraan ja selvään kasvoissaan osoittaa että: "kas nyt, muka, minä sanon sinulle jotakin viisasta ja sattuvaa" — eikä se ole meikäläisten kerskaavaisuutta, vaan selvään näkee, että se itse pitää sitä arvossa, ja uskoo ja kunnioittaa, ja luulee, että muutkin aivan samalla lailla sitä kunnioittavat. Oi, sitä suoramielisyyttä! Mutta silläpä sitä voittaakin. Ja hänessä se oli ihanaa!
Muistan kaikki, — en mitään ole unohtanut. Kun hän oli mennyt, tein oitis päätökseni. Samana päivänä kävin viimeisellä tiedustelumatkallani ja sain kuulla kaikki hänen jäljellä olevat nykyiset salaisuutensa; hänen entisen elämänsä olin saanut tietää Lukerialta, joka ennen oli palvellut heidän luonaan ja jonka jo muutamia päiviä aikaisemmin olin lahjonut. Tuo salaisuus oli niin hirveä, etten käsitä kuinka vielä saattoi nauraa, niinkuin hän teki, ja kysellä Mefistofeleen sanoista, kun itse oli sellaisessa kauheassa tilassa. Mutta — nuoriso on nuorisoa! Juuri niin ajattelin silloin hänestä ylpeänä ja iloisena, sillä sehän osotti mielen jaloutta: vaikka hän, näet, olikin turmion partaalla, niin Goethen ylevät sanat kuitenkin säilyttivät tenhonsa. Nuoruus on aina jalomielinen, vaikkapa vähässä ja usein väärässäkin. Minä, näet, puhun vain hänestä yksistänsä. Ja pääasia on, että minä pidin häntä jo ikäänkuin omanani enkä epäillyt ylivallastani. Tiedättekös, se on varsin hekumallinen tuo ajatus, kun ei enää epäile.