— Hänetkin näen, näen kokonaan läpi hänetkin, näen niinkuin en koskaan ennen ole nähnyt! Tämä on kerrassaan kaikkien neljän maanosan löytö, toisin sanoen viiden! Semmoinen askel! Tämä on aivan se sama Katenjka, instituutin tyttönen, joka ei pelännyt juosta päättömän, raa'an upseerin luo sen ylevän aatteen ajamana, että pelastaisi isänsä, ja antautui vaaraan tulla törkeästi loukatuksi! Mutta se on meidän ylpeyttämme, se on uskaltamisen tarvetta, se on kohtalon uhmailua, taisteluhaaste äärettömyydelle! Sanotko tuon tädin hillinneen häntä? Tiedätkö, tuo täti itsekin on omavaltainen, hänhän on tuon moskovalaisen kenraalinrouvan sisar, hän nosti nenäänsä vielä enemmän kuin tämä, mutta hänen miehensä todistettiin syylliseksi valtion varain kavallukseen, menetti kaikki, sekä maatilansa että muun, ja ylpeä vaimo nöyrtyi äkkiä eikä ole sen koommin kohonnut. Hän siis koetti hillitä Katjaa, mutta tämä ei totellut. »Kaikki, mukamas, kykenen voittamaan, kaikki taipuu tahtooni. Jos tahdon, niin lumoan Grušenjkankin» ja — hänhän uskoi itseensä, korskeili itsensä edessä, kuka siis on syyllinen? Luuletko, että hän tahallaan ensimmäiseksi suuteli Grušenjkan kättä ja että hänellä oli viekkaita laskelmia? Ei, hän rakastui tosissaan, ihan täydellä todella Grušenjkaan, taikka ei Grušenjkaan, vaan omaan haaveeseensa, omaan hourekuvaansa, — sen tähden että se on minun haaveeni, minun hourekuvani! Aljoša, ystäväiseni, kuinka pelastuitkaan noiden tuollaisten käsistä? Läksitkö juoksemaan pakoon koottuasi kouriisi viittasi liepeet? Hahhahhah!
— Veli, sinä et näytä ottaneen huomioon, kuinka olet loukannut Katerina Ivanovnaa kertomalla Grušenjkalle tuosta päivästä, ja tämä paukautti hänelle heti päin silmiä, että te itse »olette salaa käynyt kavaljeerien luona kauneuttanne kaupittelemassa»! Veljeni, voiko olla suurempaa loukkausta kuin tämä? — Aljošaa kiusasi kaikkein enimmän se ajatus, että hänen veljensä tosiaankin iloitsi Katerina Ivanovnan nöyryytyksestä, vaikka tämä tietysti oli mahdotonta.
— Pyh! — sanoi Dmitri Fjodorovitš rypistäen äkkiä kauheasti kulmiaan ja lyöden kämmenellään otsaansa. Vasta nyt hän kiinnitti huomionsa asiaan, vaikka Aljoša äsken oli kertonut kaikki, sekä loukkauksen että Katerina Ivanovnan huudahduksen: »Teidän veljenne on roisto!» — Niin, kenties tosiaankin olen kertonut Grušenjkalle tuosta »kohtalokkaasta päivästä», niinkuin Katja sanoo. Niin, se on totta, olen kertonut, nyt muistan! Se oli silloin Mokrojessa, minä olin juovuksissa, mustalaistytöt lauloivat… Mutta minähän itkin ääneen, itkin silloin itse, olin polvillani, rukoilin Katjan kuvan edessä, ja Grušenjka ymmärsi sen. Hän ymmärsi silloin kaikki, minä muistan, hän itki itsekin… Hitto vieköön! Saattoiko olla nyt toisin? Silloin itki ja nyt… Nyt »tikari sydämeen»! Sellaista on akkaväen homma.
Hän loi silmänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.
— Niin, minä olen roisto! Kieltämättä roisto, — lausui hän äkkiä synkällä äänellä. — Sama se, itkinkö vai enkö, roisto minä kuitenkin olen! Kerro siellä, että otan tuon nimityksen vastaan, jos se voi lohduttaa. No, riittää jo, hyvästi, ei maksa lörpötellä! Ei ole iloista. Sinä menet omaa tietäsi ja minä omaani. Enkä enää tahdo tavatakaan paitsi ehkä aivan viimeisellä hetkellä. Hyvästi, Aleksei! — Hän puristi voimakkaasti Aljošan kättä ja lähti nopeasti, aivan kuin irti riistäytyen, astelemaan kaupunkiin päin silmät yhä alas luotuina ja päätään nostamatta. Aljoša katseli hänen jälkeensä eikä uskonut, että hän saattoi mennä tuolla lailla menojaan aivan lopullisesti.
— Seis, Aleksei, vielä yksi tunnustus, yksistään sinulle! — sanoi Dmitri Fjodorovitš kääntyen yht'äkkiä takaisin. — Katso minua, katso tarkasti: näetkö, tässä, tässä näin, on tekeillä hirveän häpeällinen teko. (Sanoessaan »tässä näin» Dmitri Fjodorovitš löi nyrkillään rintaansa niin omituisen näköisenä, kuin häpeällinen teko olisi ollut säilyssä juuri siinä, hänen rintansa päällä jossakin kohti, kenties taskussa tai ommeltuna kaulasta riippumaan.) Tunnet minut jo: roisto, tunnustettu roisto! Mutta tiedä, että mitä ikinä minä lienenkään tehnyt ennen tai teen nyt ja vastedes, — niin ei mikään, ei mikään ole roistomaisuudessa sen kunniattoman teon veroinen, jota nyt, juuri tällä hetkellä, kannan täällä rinnassani, juuri tässä, tässä, ja joka on toimimassa ja toteutumassa ja jonka minä täydellisesti kykenen pysähdyttämään, voin pysähdyttää tai panna toimeen, huomaa se! No, tiedä siis, että minä panen sen toimeen enkä sitä estä täyttymästä. Kerroin äsken sinulle kaikki, mutta jätin tämän kertomatta, koska ei edes minullakaan riittänyt siihen häikäilemättömyyttä! Minä voin vielä pysähtyä; jos pysähdyn, niin voin jo huomenna saada puolet menetetystä kunniastani takaisin, mutta minä en pysähdy, minä toteutan tuuman täydellisesti, ja ole sinä vastaisuudessa todistajana, että olen puhunut tästä edeltäpäin ja tietoisesti! Hävitys ja pimeys! Ei ole syytä mitään selitellä, aikanaan saat tietää. Haiseva takakatu ja hornan hengetär! Hyvästi! Älä rukoile puolestani, en ole sen arvoinen eikä se ole tarpeellistakaan, ei ollenkaan tarpeellista… en ole sen tarpeessa! Pois!…
Ja hän poistui äkkiä, tällä kertaa lopullisesti. Aljoša lähti kulkemaan luostaria kohti: »Kuinka, kuinka minä en enää koskaan häntä näkisi, mitä hän puhuu?» pyöri hurjasti hänen päässään. »Jo huomenna näen hänet ehdottomasti ja etsin hänet käsiini, etsin vartavasten. Mitä hän oikein puhelee!…»
* * * * *
Hän kiersi luostarin ympäri ja meni hongikon kautta suoraan erakkomajalle. Siellä hänet päästettiin sisään, vaikka yleensä tähän aikaan sinne ei ketään laskettu. Hänen sydämensä vapisi, kun hän astui sisälle luostarinvanhimman kammioon: Miksi, miksi hän oli lähtenyt täältä ulos, miksi luostarinvanhin oli lähettänyt hänet »maailmaan»? Täällä oli hiljaisuus, täällä oli pyhäkkö, mutta siellä oli rauhattomuus, siellä oli pimeys, jossa heti eksyi ja tuli neuvottomaksi…
Kammiossa oli palvelijamunkki Porfiri ja pappismunkki Paísi, joka koko päivän kuluessa oli aina tunnin kuluttua käynyt tiedustamassa isä Zosiman terveydentilaa, joka, niinkuin Aljoša kauhukseen sai kuulla, oli huonontumistaan huonontunut. Tavanmukainen iltakeskustelukin munkkiveljien kanssa oli tällä kertaa täytynyt jättää pois. Tavallisesti oli iltaisin joka päivä jumalanpalveluksen jälkeen ennen nukkumaan menoa saapunut luostarin veljeskuntaa luostarinvanhimman kammioon, ja jokainen tunnusti silloin toisten kuullen sinä päivänä tekemänsä synnit, syntiset haaveensa, ajatuksensa, kiusaukset, vieläpä riidatkin, mikäli semmoisia oli sattunut. Jotkut ripittäytyivät polvillaan. Luostarinvanhin ratkaisi asiat, sovitti, opetti, määräsi katumusharjoituksia, siunasi ja julisti anteeksiannon. Juuri näitä veljien »ripittäytymisiä» vastaan luostarinvanhinlaitoksen vastustajat taistelivat sanoen täten ripin sakramenttia halvennettavan ja pitäen tätä miltei pyhyyden herjaamisena, vaikka tämä oli kokonaan muuta. Hiippakunnan korkeimmille viranomaisille esitettiin myös, että tämmöiset ripittäytymiset, paitsi että ne eivät saavuttaneet hyvää tarkoitustaan, todellisuudessa suuressa määrin johtivat syntiin ja kiusauksiin. Monista veljistä oli muka vaikeata tulla luostarinvanhimman luo, mutta he saapuivat vastoin tahtoaankin, koska kaikki muut siellä kävivät, jotta heitä ei pidettäisi mieleltään ylpeinä ja kapinallisina. Kerrottiin muutamien veljien iltatunnustuksille mennessään sopineen keskenään aikaisemmin: »Minä, katsos, sanon vihastuneeni aamulla sinuun, vakuuta sinä se todeksi», näin he tekivät, jotta olisi jotakin sanottavaa ja vain päästäkseen asiasta. Aljoša tiesi, että näin oli todellakin joskus tapahtunut. Hän tiesi myös, että veljien joukossa oli niitäkin, jotka suuresti paheksuivat sitä, että oli tapana viedä erakkojen omaisiltaankin saamat kirjeet ensin luostarinvanhimman avattaviksi ja luettaviksi ennen niiden joutumista niiden saajille. Tietysti edellytettiin, että tämän kaiken piti tapahtua vapaasta tahdosta ja vilpittömästi, sydämen halusta, vapaaehtoisen kuuliaisuuden ja sielun pelastukseksi tarkoitetun opetuksen nimessä, mutta käytännössä, kuten nähtiin, se tapahtui usein kaikkea muuta kuin vilpittömässä mielessä ja päinvastoin teeskennellen ja epärehellisesti. Mutta vanhimmat ja kokeneimmat veljeskunnan jäsenet pysyivät kannallaan ollen sitä mieltä, että »ken on vilpittömin mielin astunut näiden seinien sisäpuolelle pelastuakseen, sille kaikki tämä kuuliaisuus ja itsensä voittaminen on oleva ehdottomasti suureksi hyödyksi pelastuksen tiellä; ken taas päinvastoin tuntee olonsa vaivalloiseksi ja nurkuu, se ei oikeastaan olekaan munkki ja on tullut suotta luostariin ja sellaisen paikka on maailmassa. Synniltä ja perkeleeltä taas ei ole turvassa maailmassa eikä edes temppelissä, joten siis ei ole mitään syytä hellitellä syntiä.»