— Hän on mennyt heikoksi, on enimmäkseen nukuksissa, — ilmoitti Aljošalle kuiskaten isä Paísi siunattuaan häntä. — Häntä on suorastaan vaikea saada hereille. Mutta ei tarvitsekaan herättää. Noin viideksi minuutiksi hän heräsi, pyysi viemään siunauksensa veljeskunnalle ja pyysi veljiä rukoilemaan yöllä hänen puolestaan. Huomenna hän aikoo vielä kerran nauttia herranehtoollista. Hän muisteli sinua; Aleksei, kysyi olitko mennyt, vastattiin, että olet kaupungissa. »Siihen minä hänet siunasinkin, siellä on hänen paikkansa eikä tällä kertaa täällä», — näin hän puhui sinusta. Rakkaudella hän sinua muisteli ja huolehtien, ymmärrätkö, millainen onni on tullut osaksesi? Mutta kuinka hän tuli määränneeksi sinut joksikin ajaksi maailmaan? Hän siis näkee edeltäpäin jotakin sinun kohtalostasi! Ymmärrä, Aleksei, että jos palaatkin maailmaan, niin teet sen täyttääksesi luostarinvanhimpasi sinulle määräämän kuuliaisuusvelvollisuuden etkä tyhjään kevytmielisyyteen ja maailman iloihin…
Isä Paísi poistui. Että luostarinvanhin teki lähtöä, siitä Aljoša oli varma, vaikka vanhus vielä saattoikin elää päivän tai kaksi. Aljoša päätti lujasti ja hehkuvin mielin, että hän huolimatta antamastaan lupauksesta tavata isää, Hohlakoveja, veljeä ja Katerina Ivanovnaa — ei seuraavana päivänä ollenkaan poistu luostarista, vaan jää vanhuksensa luo hänen kuolemaansa asti. Rakkaus leimahti hänen sydämessään, ja hän moitti katkerasti itseään siitä, että oli hetkeksi siellä, kaupungissa, suorastaan unohtanut sen, jonka hän oli jättänyt luostariin kuolinvuoteelle ja jota hän kunnioitti enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa. Hän meni vanhuksen makuukomeroon, lankesi polvilleen ja kumarsi nukkuvalle maahan asti. Vanhus nukkui hiljaa ja liikkumatta, hengittäen tasaisesti ja tuskin huomattavasti. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset.
Palattuaan toiseen huoneeseen — samaan, jossa luostarinvanhin aamulla oli ottanut vastaan vieraat, kävi Aljoša melkein riisumatta ja ottaen jalastaan vain saappaat pitkälleen kovalle ja kapealle nahkapäällyksiselle sohvalle, jolla hän oli jo pitkät ajat nukkunut joka yö tuoden siihen vain tyynyn. Patjaa, josta hänen isänsä äskettäin oli pitänyt ääntä, hän ei pitkään aikaan ollut muistanut levittää alleen. Hän riisui vain lyhyen viittansa ja käytti sitä peitteenään. Mutta ennen nukkumistaan hän heittäytyi polvilleen ja rukoili kauan. Palavassa rukouksessaan hänellä ei ollut tapana pyytää Jumalaa tuomaan selkenemistä hänen ahdistukseensa, vaan hän janosi vain riemuisaa liikutusta, entistä sulotunnetta, joka aina oli tullut hänen sieluunsa, kun hän oli kiittänyt ja ylistänyt Jumalaa, ja tuota kiitosta ja ylistystä oli tavallisesti vain ollutkin hänen rukouksensa levolle käydessä. Tuo riemu, joka tuli hänen sydämeensä, toi mukanaan kevyen ja rauhallisen unen. Rukoillessaan taas nyt hän sattumalta tunsi taskussaan sen ruusunpunaisen, pienen kirjeen, jonka hänelle oli antanut hänen jälkeensä juossut Katerina Ivanovnan palvelijatar. Hän tuli hämilleen, mutta rukoili rukouksensa loppuun. Sitten hän jonkin verran empien avasi kirjeen. Siinä oli kirjelippu, jonka oli allekirjoittanut Lise, — sama rouva Hohlakovin nuori tytär, joka aamulla oli hänelle niin naureskellut luostarinvanhimman luona.
»Aleksei Fjodorovitš», kirjoitti hän, »kirjoitan teille kenenkään tietämättä, salassa äidiltäkin, ja tiedän, miten pahasti se on tehty. Minä en voi enää elää, jos en sano teille sitä, mikä on syntynyt sydämessäni, mutta sitä ei pidä ennen aikojaan tietää kenenkään muun kuin meidän kahden. Mutta kuinka sanon teille sen, mitä niin tekee mieleni teille sanoa? Sanotaan, että paperi ei punastu, mutta minä vakuutan teille, että se ei ole totta ja että paperi punastuu aivan niinkuin minä itse nyt olen hirveän punastunut. Rakas Aljoša, minä rakastan teitä, olen rakastanut jo lapsena, Moskovassa, kun te olitte aivan toisenlainen kuin nyt, ja rakastan koko elämäni ajan. Sydämeni on valinnut teidät, ja me yhdymme yhdeksi ja päätämme vanhoina yhdessä elämämme. Mitä ikääni tulee, niin me odotamme niin kauan kuin laissa on määrätty. Siihen mennessä minä ehdottomasti tulen terveeksi, rupean kävelemään ja tanssimaan. Siitä ei voi olla mitään epäilystä.
»Näettekö, kuinka olen joka kohdan miettinyt. Yhtä vain en osaa ajatella: mitä te minusta ajattelette luettuanne tämän? Minä aina nauran ja kujeilen ja äsken suututin teidät, mutta vakuutan teille, että nyt juuri ennenkuin tartuin kynään minä rukoilin jumalanäidin kuvan edessä ja rukoilen nytkin ja olen vähällä itkeä.
»Salaisuuteni on teille ilmaistu enkä tiedä, kuinka huomenna tullessanne voin teihin katsahtaakaan. Ah, Aleksei Fjodorovitš, entä jos taaskaan en voi hillitä itseäni, vaan, kuten hupsu, rupean nauramaan niinkuin äskenkin teidät nähdessäni? Silloinhan te pidätte minua pahana pilkantekijänä ettekä usko kirjettäni. Senvuoksi pyydän teitä, rakkaani, jos te minua säälitte, että te huomenna tullessanne sisälle ette katso minua liiaksi suoraan silmiin, sillä kun katseemme kohtaavat toisensa, niin minä kenties pakostakin äkkiä rupean nauramaan ja sitten te vielä kaiken lisäksi olette tuossa pitkässä takissanne. Nytkin minä ihan kylmenen sitä ajatellessani ja siksi älkää sisään tullessanne vähään aikaan ollenkaan katsoko minuun, vaan katsokaa mammaa tai ikkunasta ulos…
»Kas nyt olen kirjoittanut teille rakkauskirjeen, voi hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt! Aljoša, älkää halveksiko minua, ja jos olen tehnyt jotakin hyvin huonoa ja tuottanut teille surua, niin antakaa minulle anteeksi. Nyt on minun kenties ainaiseksi menneen maineeni salaisuus teidän käsissänne.
»Tänään minä ehdottomasti itken. Näkemiin, kamaliin näkemiin. Lise.
»P. S. Aljoša, tulkaa te vain välttämättömästi, välttämättömästi, välttämättömästi! Lise.»
Aljoša luki kirjeen ihmetellen, luki sen kahdesti, mietti ja alkoi äkkiä hiljaa ja makeasti nauraa. Sitten hän vavahti, tämä nauru tuntui hänestä synnilliseltä. Mutta hetken kuluttua hän alkoi taas nauraa yhtä hiljaista ja onnellista naurua. Hitaasti hän pani kirjeen takaisin kuoreen, teki ristinmerkin ja kävi makaamaan. Ahdistus oli äkkiä kadonnut hänen mielestään. »Herra Jumala, armahda heitä kaikkia, noita äskeisiä, suojele heitä onnettomia ja rauhattomia ja ohjaa heidän kulkunsa. Sinulla on keinot: kaikilla noilla keinoillasi pelastat heidät. Sinä olet rakkaus, Sinä lähetät myös kaikille ilon!» mutisi Aljoša tehden ristinmerkkejä ja vaipuen levolliseen uneen.