TOINEN OSA

Neljäs kirja

Mullerruksia

Isä Ferapont

Aljoša heräsi varhain aamulla, ennen päivän sarastusta. Luostarinvanhin oli herännyt ja tunsi olevansa sangen heikko, mutta halusi kuitenkin siirtyä vuoteesta nojatuoliin. Hän oli täydessä tajussaan. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin väsyneen näköiset, niin ne olivat kirkkaat, miltei iloiset, ja hänen katseensa oli iloinen, ystävällinen, kutsuva. — Kenties minäkin elän yli nyt alkavan päivän, — sanoi hän Aljošalle. Sitten hän tahtoi heti ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen. Hänen rippi-isänään oli aina isä Paísi. Kun molemmat sakramentit oli suoritettu, alkoi viimeinen voitelu. Pappismunkit kokoontuivat, kammio täyttyi vähitellen erakoista. Sillävälin oli päivä valjennut. Alkoi saapua munkkeja luostaristakin. Kun toimitus oli lopussa, tahtoi luostarinvanhin sanoa jäähyväiset kaikille ja suuteli jokaista. Koska kammio oli ahdas, niin ensiksi saapuneet poistuivat antaen tilaa toisille. Aljoša seisoi luostarinvanhimman luona, joka uudelleen oli siirtynyt nojatuoliin. Hän puhui ja opetti, minkä voi, ja vaikka hänen äänensä olikin heikko, niin se kuitenkin oli vielä verraten luja. — Olen opettanut teitä niin monta vuotta ja siis puhunut ääneen niin monta vuotta, että on tullut tavaksi puhua ja puhuessani teitä opettaa ja se on mennyt niin pitkälle, että minun melkein on ollut vaikeampi olla vaiti kuin puhua, isät ja rakkaat veljet, vielä nytkin, kun olen ollut heikko, — laski hän leikkiä katsellen liikutettuna ympärillään olevia. Aljoša muisti myöhemmin yhtä ja toista siitä, mitä hän silloin sanoi. Mutta vaikka hän puhuikin selvästi ääntäen eikä aivan matalalla äänellä, niin hänen puheensa kuitenkin oli jokseenkin hajanaista. Hän puhui monista asioista ja näytti tahtovan sanoa kaiken, puhua vielä kerran ennen kuoleman hetkeä loppuun kaiken, mitä vielä oli jäänyt elämän aikana puhumatta, eikä vain opettaakseen, vaan ikäänkuin hartaasti haluten tehdä toisetkin osallisiksi ilostaan ja ihastuksestaan, purkaa vielä kerran elämässä sydämensä sisällystä…

— Rakastakaa toisianne, isät — opetti vanhus (mikäli Aljoša myöhemmin muisti). — Rakastakaa Herran kansaa. Emme me ole pyhempiä kuin maailmassa-olijat sen vuoksi, että olemme tulleet tänne ja sulkeutuneet näitten seinien sisälle, vaan päinvastoin jokainen, joka on tänne tullut, on jo tänne tulollaan tunnustanut olevansa huonompi kaikkia maailman lapsia, huonompi kaikkia ja kaikkea maan päällä… Ja kuta kauemmin munkki sitten elää seiniensä sisäpuolelle sulkeutuneena, sitä herkempi hänen pitää myös olla tuntemaan tämä. Sillä päinvastaisessa tapauksessa hänellä ei ollut mitään syytä tullakaan tänne. Mutta kun hän tunnustaa, että hän ei ole ainoastaan huonompi kaikkia maailmassa, vaan myös kaikkien ihmisten edessä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta, kaikkien ihmisten syntien tähden, koko maailman ja itsekunkin syntien, silloin vasta eristäytymisemme tarkoitus saavutetaan. Sillä tietäkää, rakkaani, että joka ainoa meistä on epäilemättä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta maan päällä, ei vain maailman yhteiseen syntiin, vaan kukin omasta kohdastaan kaikkien ihmisten ja jokaisen ihmisen puolesta täällä maan päällä. Tämä tietoisuus on munkin elämän tien kruunu ja jokaisen ihmisen, joka maan päällä vaeltaa. Sillä eivät munkit ole erikoisia ihmisiä, vaan ainoastaan sellaisia, jommoisia kaikkien ihmisten maan päällä tulisi olla. Silloin vasta sydämemme värähtäisikin rajattomaan, koko maailman käsittävään ja loppumattomaan rakkauteen. Silloin jokainen teistä kykenee saavuttamaan koko maailman rakkaudella ja pesemään kyynelillään pois maailman synnit… Jokainen kulkekoon oman sydämensä ympärillä, jokainen ripittäytyköön itselleen lakkaamatta. Älkää pelätkö omaa syntiänne silloinkaan, kun olette tulleet siitä tietoisiksi, kunhan vain kadutte, mutta älkää asetelko Jumalalle ehtoja. Ja taas minä sanon teille: älkää ylpeilkö. Älkää ylpeilkö pienten edessä, älkääkä ylpeilkö suurten edessä. Älkää vihatko niitäkään, jotka hylkäävät teidät, jotka häpäisevät teitä, jotka herjaavat ja panettelevat teitä. Älkää vihatko jumalankieltäjiä, vääriä opettajia, materialisteja, olkaa vihaamatta ilkeitäkin heidän joukossaan eikä vain hyviä, sillä heidän joukossaan on paljon hyviä ja varsinkin meidän aikanamme. Sulkekaa heidät rukouksiinne näin: pelasta, Jumala, kaikki, joilla ei ole ketään puolestaan rukoilijaa, pelasta nekin, jotka eivät tahdo Sinua rukoilla. Ja lisätkää samalla: en pyydä tätä ylpeydessäni, Herra, sillä itse olen huonompi kaikkia ja kaikkea… Rakastakaa Herran kansaa, älkää antako tulokkaiden hajoittaa laumaa, sillä jos te nukutte laiskuuteenne ja inhottavaan ylpeyteenne ja varsinkin oman voitonpyyntöönne, niin tulee kaikilta suunnilta niitä, jotka hajoittavat laumanne. Selittäkää kansalle evankeliumia väsymättä… Älkää ottako lahjoja… Hopeata ja kultaa älkää rakastako älkääkä pitäkö itsellänne… Uskokaa ja pitäkää merkit. Kohottakaa lippu korkealle…

Vanhus puhui muuten katkonaisemmin kuin tässä on esitetty ja kuin Aljoša sittemmin kirjoitti muistiin. Toisinaan hänen puheensa aivan katkesi, niinkuin hän olisi koonnut voimia, hän läähätti, mutta oli innoissaan. Häntä kuunneltiin liikutetuin mielin, vaikka monet ihmettelivätkin hänen sanojaan ja pitivät niitä hämärinä… Myöhemmin muisteltiin kaikkia näitä sanoja. Kun Aljoša joutui hetkiseksi poistumaan kammiosta, niin häntä hämmästytti kammioon ja sen läheisyyteen kerääntyneitten munkkien yleinen mieltenkuohu ja odotus. Muutamissa tuo odotus oli melkein pelokasta, toisissa juhlallista. Kaikki odottivat jotakin suurta tapahtuvan heti luostarinvanhimman kuoltua. Tämä odotus oli eräältä kannalta katsoen tavallaan kevytmielistäkin, mutta se oli vallannut kaikkein ankarimmatkin vanhukset. Kaikkein ankarimmat olivat pappismunkki Paísin kasvot. Aljoša oli poistunut kammiosta ainoastaan siksi, että hänet oli salaa kutsunut ulos erään munkin välityksellä Rakitin, joka oli tullut kaupungista ja tuonut Aljošalle omituisen kirjeen rouva Hohlakovilta. Tämä ilmoitti Aljošalle erään uutisen, joka juuri nyt oli sangen mielenkiintoinen. Seikka oli semmoinen, että edellisenä päivänä oli niiden uskovaisten rahvaannaisten joukossa, jotka olivat tulleet tervehtimään luostarinvanhinta ja saamaan hänen siunauksensa, ollut eräs kaupungin ämmistä, Prohorovna, aliupseerin leski. Hän oli kysynyt luostarinvanhimmalta, voiko hän mainita kirkossa vainajana ja sielumessun toimittamista varten poikansa Vasenjkan, joka oli mennyt virka-asioissa kauaksi Siperiaan, Irkutskiin, ja josta hän jo vuoteen ei ollut saanut mitään tietoja. Tähän oli luostarinvanhin antanut hänelle ankaran vastauksen kieltäen niin tekemästä ja nimittäen sellaista sielumessua noituuden kaltaiseksi toiminnaksi. Mutta sitten hän oli antanut eukolle anteeksi tämän tietämättömyyden tähden ja lisännyt »aivan kuin katsoen tulevaisuuden kirjaan» (niin kuuluivat sanat rouva Hohlakovin kirjeessä) seuraavan lohdutuksen: »että hänen poikansa Vasja on varmasti elossa ja että hän pian joko itse saapuu äitinsä luo tai lähettää kirjeen ja että hän vain menisi kotiinsa ja odottaisi. Ja kuinka kävi?» — lisäsi rouva Hohlakov innostuneesti. — »Ennustus täyttyi aivan sananmukaisesti ja paremminkin.» Tuskin oli ämmä palannut kotiin, kun hänelle annettiin Siperiasta tullut kirje, joka jo oli häntä odottamassa. Mutta vielä enemmänkin: tässä kirjeessä, joka oli kirjoitettu matkan varrelta Jekaterinburgista, Vasja ilmoitti äidilleen olevansa itse tulossa Venäjälle erään virkamiehen kanssa ja että noin kolmen viikon kuluttua tämän kirjeen saapumisesta »hän toivoo saavansa syleillä äitiään». Rouva Hohlakov pyysi hartaasti ja lämpimästi Aljošaa ilmoittamaan tämän äskeisen »ihmeellisen ennustuksen» apotille ja koko veljeskunnalle: »Sen pitää tulla kaikkien, kaikkien tietoon!» — huudahti hän kirjeensä lopussa. Tämä kirje oli kirjoitettu kiireesti, ja kirjoittajan mielenliikutus näkyi sen joka rivistä. Mutta Aljošan ei tarvinnut enää ilmoittaa veljeskunnalle mitään, sillä jokainen tiesi jo kaikki: Rakitin oli lähettäessään munkin häntä hakemaan antanut tälle sen lisäksi tehtäväksi »nöyrimmästi ilmoittaa hänen korkea-arvoisuudelleen isä Paísille, että hänellä, Rakitinilla, on hänelle eräs niin tärkeä asia, että hän ei uskalla hetkeäkään lykätä sen ilmoittamista, samalla kuin hän nöyrimmästi pyytää anteeksi rohkeuttaan». Koska munkki oli ilmoittanut Rakitinin pyynnön isä Paísille aikaisemmin kuin Aljošalle, niin Aljošan tehtäväksi paikalle tultua jäi vain kirjeen lukeminen ja sen esittäminen heti isä Paísille vain jonkinmoisena todistuskappaleena. Nytpä myös tämä juro ja epäluuloinen mies luettuaan kulmakarvat rypyssä tiedon »ihmeestä» ei voinut täysin hillitä eräänlaista sisällistä tunnettaan. Hänen silmänsä välähtivät, huulet alkoivat äkkiä hymyillä arvokasta ja ymmärtävää hymyä.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä? — pääsi äkkiä aivan kuin vahingossa hänen suustaan.

— Mitä vielä saanemmekaan nähdä, mitä vielä saanemmekaan nähdä! — toistelivat munkit ylt'ympäri, mutta isä Paísi rypisti uudelleen kulmiaan ja pyysi kaikkia olemaan edes toistaiseksi kertomatta tästä ääneen kenellekään, »kunnes saadaan vielä varmempi tieto, sillä maailmanlasten keskuudessa on paljon kevytmielisyyttä, ja tämäkin asia on voinut tapahtua aivan luonnollisella tavalla», lisäsi hän varovasti aivan kuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, mutta tuskin ollenkaan uskoen tarpeelliseksi omaa varovaisuuttaan, minkä toisetkin varsin hyvin huomasivat. Tietysti »ihme» tuli heti koko luostarin ja myös monien luostariin jumalanpalvelukseen saapuneitten ulkopuolisten tietoon. Kaikkein enimmän näytti tapahtunut ihme hämmästyttävän luostariin poikennutta vaeltavaa munkkia, joka oli tullut kaukana pohjoisessa, Obdorskissa, olevasta Pyhän Sylvesterin pikkuisesta luostarista. Hän oli eilen tervehtinyt luostarinvanhinta seisoen rouva Hohlakovin vieressä ja kysynyt häneltä terävästi osoittaen hänelle tuon rouvan »parantunutta» tytärtä: — Kuinka teillä on rohkeutta tehdä tuollaisia tekoja?