Asian laita oli niin, että hän nyt oli sangen ymmällä eikä oikein tietänyt, mitä uskoisi. Eilen illalla hän oli käynyt vielä luostarissa isä Ferapontin luona tämän erityisessä kammiossa mehiläistarhan takana, ja häntä oli hämmästyttänyt tämä kohtaus, joka oli tehnyt häneen oudon ja peloittavan vaikutuksen. Tämä vanhus, isä Ferapont, oli se sama hyvin korkeassa iässä oleva munkki, suuri paastooja ja vaikenija, jonka jo olemme maininneet luostarinvanhin Zosiman vastustajana ja ennen kaikkea luostarinvanhinjärjestelmän vastustajana, jota järjestelmää hän piti vahingollisena ja kevytmielisenä uutuutena. Tämä oli sangen vaarallinen vastustaja, vaikka hän, vaikenija kun oli, ei puhunut juuri kenellekään sanaakaan. Vaarallinen hän oli etupäässä siksi, että monet veljeskunnan jäsenet olivat täydelleen hänen puolellaan ja monet luostarissa käyvistä maallikoista kunnioittivat häntä suurena hurskauden harjoittajana ja uskon sankarina, siitä huolimatta, että huomasivat hänet ehdottomasti kaistapäiseksi. Mutta se juuri viehättikin, että hän ei ollut aivan täysijärkinen. Luostarinvanhin Zosiman luona ei tämä isä Ferapont koskaan käynyt. Vaikka hän elelikin erakkomajassa, niin häntä ei sanottavasti häiritty erakkomajoissa noudatettavilla säännöillä juuri siksi, että hänen käytöksensä ei ollut aivan täysijärkisen käytöstä. Hän oli seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, jollei vanhempikin, ja asui mehiläistarhan tuolla puolen muurin kulmauksessa vanhassa, melkein lahonneessa puisessa kammiossa, joka oli siihen laitettu jo ammoisina aikoina, jo viime vuosisadalla, eräälle niinikään suurelle paastoojalle ja vaikenijalle, isä Joonaalle, joka oli elänyt sadan viiden vuoden ikään ja jonka teoista vieläkin kierteli luostarissa ja sen ympäristössä paljon mielenkiintoisia kertomuksia. Isä Ferapontin onnistui saada aikaan se, että hänetkin vihdoin, noin seitsemän vuotta sitten, sijoitettiin tuohon samaan yksinäiseen pikku kammioon, joka yksinkertaisesti oli mökki, mutta muistutti suuresti kappelia, sillä siinä oli erittäin paljon lahjaksi tuotuja pyhäinkuvia, joitten edessä alati paloivat niinikään lahjoitetut lamput, ja näitä hoitelemaan ja sytyttelemään olikin isä Ferapont oikeastaan sinne pantu. Hän söi, kuten kerrottiin (ja se olikin totta), vain kaksi naulaa leipää kolmessa päivässä, ei muuta. Leivän toi hänelle joka kolmas päivä mehiläistarhassa asuva mehiläisten hoitaja, mutta tällekin häntä palvelevalle mehiläisten hoitajalle isä Ferapont aniharvoin virkkoi sanaakaan. Nämä neljä naulaa leipää ynnä sunnuntaisin tuotu siunattu ehtoollisleipä, jonka igumeni säännöllisesti myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen lähetti pyhälle miehelle, olivatkin hänen ruokanaan koko viikon aikana. Vettä vaihdettiin hänen tuoppiinsa joka päivä. Jumalanpalvelukseen hän saapui harvoin. Luostariin tulleet rukoilijat näkivät hänen viettävän toisinaan koko päivän rukoilussa, jolloin hän oli kaiken aikaa polvillaan eikä katsonut ympärilleen. Jos hän joskus antautui heidän kanssaan puheisiin, niin hän puhui lyhyesti, katkonaisesti, omituisesti ja melkein aina töykeästi. Sattui kuitenkin joskus, vaikka hyvin harvoin, että hän itsekin rupesi puhumaan kävijäin kanssa, mutta useimmiten hän lausui vain yhden ainoan omituisen sanan, joka jäi aina kuulijoille suureksi arvoitukseksi, eikä sen jälkeen kaikista pyynnöistä huolimatta lausunut enää mitään selitykseksi. Papin arvoa hänellä ei ollut, hän oli vain tavallinen munkki. Kierteli hyvin kummallinen huhu, muuten kaikkein sivistymättömimpien ihmisten keskuudessa, että isä Ferapont on yhteydessä taivaan henkien kanssa ja puhelee vain niiden kanssa ja siinä on syy, miksi hän on vaiti ihmisten parissa. Kun Obdorskin munkki oli tullut mehiläistarhaan mehiläishoitajan, niinikään sangen vähäpuheisen ja juron munkin, opastusten mukaan, niin hän meni siihen kulmaukseen, missä isä Ferapontin kammio oli. — Kenties hän puhuu teille, joka olette matkamies, mutta voi käydä niinkin, että ette saa sanaakaan hänen suustaan, — oli hänelle mehiläisten hoitaja ennakolta sanonut. Munkki lähestyi majaa, kuten hän itse myöhemmin kertoi, suuresti peläten. Oli jo verraten myöhäinen hetki. Isä Ferapont istui tällä kertaa kammionsa ovella matalalla jakkaralla. Hänen päänsä yläpuolella humisi hiljaa suuri jalava. Illan viileys tuntui ilmassa. Obdorskin munkki lankesi maahan pyhän miehen eteen ja pyysi siunausta.

— Tahdotko, että minäkin lankeaisin sinun edessäsi maahan, munkki? — lausui isä Ferapont. — Nouse!

Munkki nousi.

— Siunaten ja siunattuna istu viereeni. Mistäpä matka?

Enimmän hämmästytti munkkiparkaa se, että isä Ferapont, vaikka hän epäilemättä oli suuri paastooja ja jo korkeassa iässä, näytti vielä olevan vahva ukko, oli kookas, suoraselkäinen, kasvot olivat raittiit ja terveet, vaikka laihtuneet. Varmasti hänellä oli vielä melko paljon voimia. Ruumiinrakenteeltaan hän oli kuin voimailija. Niin korkeasta iästään huolimatta hän ei edes ollut täydelleen harmaantunutkaan, ja hiukset ja parta, jotka ennen olivat olleet mustat, olivat sangen tuuheat. Hänen silmänsä olivat harmaat, suuret ja kirkkaat, mutta hyvin muljollaan, mikä suorastaan herätti huomiota. Puhuessaan hän korosti voimakkaasti o-äännettä. Hänen yllään oli pitkä, punaisenruskea viitta, joka oli tehty karkeasta, entisen sanontatavan mukaan vankien kankaasta, ja vyöllä oli paksu nuora. Kaula ja rinta olivat paljaat. Viitan alta näkyi kaikkein paksuimmasta palttinasta tehty, jo melkein mustaksi mennyt paita, jota ei kuukausimääriin riisuttu. Hänen sanottiin kantavan viittansa alla kolmenkymmenen naulan painoisia kahleita. Jaloissa hänellä oli vanhat, hyvin hajalliset kengät ilman minkäänlaisia sukkia.

— Pienestä Obdorskin luostarista, Pyhän Sylvesterin luostarista, — vastasi vaeltava munkki nöyrästi ja tarkasteli erakkoa nopein ja uteliain, vaikka hieman pelästynein katsein.

— Olen ollut sinun Sylvesterisi luona. Olen elellyt. Onko tuo Sylvester terveenä?

Munkki ällistyi.

— Te olette päätöntä väkeä! Kuinka te noudatatte paastoa?

— Meidän ruokajärjestyksemme on ikivanhaan erakkotapaan tämmöinen: suuren paaston aikana ei maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin kateta pöytää. Tiistaisin ja torstaisin veljet saavat hunajakeittoa, muuraimia tai suolattua kaalia sekä talkkunaa. Lauantaisin valkokaalilientä, hernemuhennosta, mehupuuroa, kaikki öljyn kera. Sunnuntaina on liemen lisäksi kuivaa kalaa ja puuroa. Piinaviikolla maanantaista aina lauantai-iltaan, kuutena päivänä, vettä ja leipää, muuta ei syödä eikä mitään keitetä, ja tässäkin ollaan pidättyväisiä. Mikäli mahdollista on, ei pidä nauttia ravintoa joka päivä, tämmöinen on ensimmäisen piinaviikon järjestys. Pyhänä pitkänäperjantaina ei syödä mitään, samoin pääsiäislauantaina meidän on paastottava kolmanteen tuntiin asti ja sitten haukattava hiukan leipää ja juotava vettä sekä yksi ainoa pikari viinaa. Pyhänä kiirastorstaina syömme keittoa ilman öljyä ja juomme viinaa, mutta jotkut eivät nauti ollenkaan ruokaa. Laodikeian tuomiokirkossa lausutaan näet kiirastorstaista näin: »sillä ei ole soveliasta ison paaston viimeisen viikon torstaina vapauttaa itseään paastosta ja häväistä koko iso paasto». Näin on meillä. Mutta mitä se onkaan verrattuna teihin, suuri isä, — lisäsi munkki rohkaistuneena, — sillä te nautitte ympäri vuoden ja pyhänä pääsiäisenäkin ainoastaan leipää ja vettä, ja se leipämäärä, joka meillä menee kahdessa päivässä, riittää teille koko viikoksi. Todellakin ihmeellistä on tämä teidän tällainen suuri pidättyväisyytenne.