— Punainen on parempi, valkea muistuttaa enemmän sairashuonetta, — huomautti hän miettivästi. — No, mitä sinulle kuuluu? Miten on luostarinvanhimpasi laita?
— Hänen laitansa on hyvin huonosti, hän saattaa kuolla tänään, — vastasi Aljoša, mutta isä ei kuunnellut vastausta ja oli jo unohtanut kysymyksensäkin.
— Ivan on mennyt, — sanoi hän äkkiä. — Hän koettaa kaikin voimin viedä Mitjalta morsiamen, siksi hän vain asuukin täällä, — lisäsi hän ilkeästi ja katseli irvistäen Aljošaa.
— Ei suinkaan hän ole itse teille sitä sanonut? — kysyi Aljoša.
— On sanonut jo aikoja sitten. Mitä arvelet: siitä on jo noin kolme viikkoa kun sanoi. Eihän hän ole tullut tänne teurastaakseen salaa minut? Jotakin vartenhan hän on tänne tullut?
— Mitä ihmettä! Miksi te puhutte noin? — kysyi Aljoša levottomana.
— Rahaa hän tosin ei pyydä, mutta ei hän saakaan minulta kerrassaan mitään. Minä, armahin Aleksei Fjodorovitš, aion elää maailmassa mahdollisimman kauan, jotta sen tiedätte, ja siksi tarvitsen joka kopeekan, ja mitä kauemmin elän, sitä tarpeellisempi se minulle on, — jatkoi hän käyskennellen huoneessa nurkasta toiseen kädet leveän, tahraisen, keltaisesta kalmankkikankaasta tehdyn kesäpäällystakkinsa taskuissa. — Nyt minä kuitenkin vielä olen mies, viidenkymmenenviiden ikäinen vain, mutta minä tahdon vielä parikymmentä vuotta olla miesten joukossa, siinähän sitten vanhenen — muutun iljettäväksi ramuksi, jonka luo naiset eivät tule vapaasta tahdostaan, kas silloinpa onkin raha minulle tarpeen. Siksipä nyt säästänkin minkä vain voin, ainoastaan itseäni varten, rakas poikani Aleksei Fjodorovitš, jotta sen tiedätte, sillä minä tahdon elää loppuun asti saastassani, jotta sen tiedätte. Saastassa on suloisempaa: kaikki sitä haukkuvat, mutta kaikki elävät siinä, vaikka salaa, mutta minä elän julkisesti. Juuri tämän vilpittömyyteni tähden kaikki iljetykset ovatkin käyneet kimppuuni. Mutta sinun paratiisiisi, Aleksei Fjodorovitš, minä en tahdokaan päästä, tiedä se, eikä kunnon miehen oikein ole sopivaakaan joutua sinun paratiisiisi, jos semmoinen on olemassa. Minun käsitykseni on se, että lopulta nukahtaa eikä herääkään eikä sitten ole mitään, muistelkaa minua, jos haluatte, mutta jos ette halua, niin hiisi teistä. Siinä on minun filosofiani. Eilen Ivan puhui täällä hyvin, vaikka olimmekin kaikki humalassa. Ivan on kerskuja, eikä hän ole ensinkään niin oppinut mies…eikä hänellä ole mitään erikoista sivistystäkään, hän pitää vain suunsa kiinni ja nauraa sinulle äänettömästä päästä, — sillä hän vain ratsastaa.
Aljoša kuunteli häntä ja oli vaiti.
— Miksi hän ei puhu minun kanssani? Ja jos puhuu, niin on olevinaan. Konna on tuo sinun Ivanisi! Mutta Grušenjkan kanssa menen heti naimisiin, kun vain mieleni tekee. Sillä kun on rahaa, niin ei tarvitse muuta kuin ruveta vain haluamaan, Aleksei Fjodorovitš, niin kaikki toteutuu. Tätä juuri Ivan pelkääkin ja vahtii minua, että minä en menisi naimisiin, ja siksi hän työntää Mitjaa menemään naimisiin, Grušenjkan kanssa: tällä tavoin hän tahtoo estää minut joutumasta Gruškan kynsiin (ikäänkuin minä jättäisin hänelle rahaa, jos en menisi naimisiin Gruškan kanssa!), ja toiselta puolen taas: jos Mitja menee naimisiin Gruškan kanssa, niin Ivan ottaa hänen rikkaan morsiamensa itselleen, semmoiset ovat hänen laskelmansa! Roisto on tuo sinun Ivanisi!
— Miten ärtyisä te olettekaan. Se johtuu eilisestä. Menisitte makaamaan, — sanoi Aljoša.