— Minä tiedän kaikki, tiedän kaikki. Olen kuullut yksityiskohtaisesti kaikki, mitä eilen tapahtui hänen luonaan… ja kaikista noista kauheista asioista tuon… elukan kanssa. C'est tragique, ja minä hänen sijassaan — en tiedä mitä tekisin hänen sijassaan! Mutta veljennekin, tuo Dmitri Fjodorovitš, onpa hänkin vasta — voi, hyvä Jumala! Aleksei Fjodorovitš, minä olen aivan pyörällä päästäni, ajatelkaahan: siellä istuu nyt teidän veljenne, ei se kauhea eilinen, vaan toinen, Ivan Fjodorovitš, istuu ja puhuu hänen kanssaan: heillä on juhlallinen keskustelu… Ja jospa te vain uskoisitte, mitä heidän kesken nyt tapahtuu, — se on kerrassaan kauheata, se on, sanon minä teille, mullerrus, se on mitä kamalin satu, jota on aivan mahdotonta uskoa: he molemmat saattavat käsittämättömästä syystä toisensa turmioon, he itse tietävät sen ja itse nauttivat siitä. Olen odottanut teitä! Olen hartaasti halunnut tavata teitä! Pääasia, en jaksa kestää tätä. Kerron teille kohta kaikki, mutta nyt on toinen ja aivan kaikkein tärkein asia, — ah, minähän unohdinkin, että se on kaikkein tärkein: sanokaa, miksi Lise on saanut hysteerisen kohtauksen? Kun hän vain kuuli teidän olevan tulossa, niin hän sai heti hysteerisen kohtauksen!
— Maman, teillähän nyt on hysteerinen kohtaus eikä minulla, — sipisi äkkiä oven raosta Lisen ääni viereisestä huoneesta. Rako oli hyvin pieni ja ääni oli tukahtunut, aivan sellainen kuin syntyy, kun hirveästi tekisi mieli nauraa, mutta kaikin voimin hillitsee itsensä. Aljoša huomasi heti tuon raon, ja varmaankin Lise katseli sen läpi lepotuolistaan häntä, mutta sitä hän ei kylläkään voinut nähdä.
— Tuo ei ole viisasta, Lise, ei ole viisasta… sinun oikkusi tuottavat minullekin hysteerisen kohtauksen, mutta muuten hän on niin kovin sairas, Aleksei Fjodorovitš, hän on koko yön ollut niin sairas, kuumeessa, on vaikeroinut! Tuskin jaksoin odottaa aamua ja Herzenstubea. Tämä sanoo, että hän ei ymmärrä tautia ensinkään ja että pitää odottaa. Tuo Herzenstube tulee aina ja sanoo, että hän ei ymmärrä ensinkään. Heti kun te tulitte talomme luo, Lise huudahti ja sai kohtauksen ja käski kuljettamaan itsensä tänne omaan huoneeseensa…
— Äiti, en minä ollenkaan tietänyt, että hän oli talon luona, en minä ollenkaan hänen tähtensä tahtonut siirtyä tähän huoneeseen.
— Se ei ole totta, Lise, juoksihan Julia sinulle sanomaan, että Aleksei
Fjodorovitš on tulossa, sinä olit pannut Julian vahtimaan.
— Ystäväiseni, äitikulta, tämä ei ole ensinkään älykästä teidän puoleltanne. Mutta jos tahdotte olla mieliksi ja sanoa nyt heti jotakin oikein älykästä, niin sanokaa, rakas äiti, nyt sisään astuneelle armolliselle herralle Aleksei Fjodorovitšille, että hän jo sillä on osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin älykäs, että hän on katsonut voivansa tulla tänään meille eilisen tapahtuman jälkeen ja siitä huolimatta, että kaikki nauravat hänelle.
— Lise, sinä otat itsellesi liian paljon vapauksia, ja minä vakuutan sinulle, että ryhdyn lopulta ankariin toimenpiteisiin. Kuka hänelle nauraa, minä olen niin iloissani, että hän tuli, hän on minulle tarpeellinen, aivan välttämätön. Oh, Aleksei Fjodorovitš, minä olen tavattoman onneton!
— Mikä teitä sitten vaivaa, äitikulta?
— Ah, nuo sinun oikkusi, Lise, epävakaisuus, sairautesi, tämä kauhea yö kuumeessa, tuo kamala ja ikuinen Herzenstube, ennen kaikkea ikuinen, ikuinen ja ikuinen! Ja lopuksi kaikki, kaikki… Ja vihdoin viimein myöskin tuo ihme! Oi, kuinka tämä ihme minua hämmästytti, kuinka se minua järkytti, rakas Aleksei Fjodorovitš! Ja tuo tragedia nyt tuolla vierashuoneessa, jota en voi kestää, en voi, sanon Sen teille edeltäpäin, en voi. Kenties se on komedia eikä tragedia. Sanokaa, elääkö luostarinvanhin Zosima vielä huomiseen asti, elääkö? Voi hyvä Jumala! Miten onkaan laitani, minä suljen tavantakaa silmäni ja näen, että kaikki on roskaa, kaikki on roskaa.
— Pyytäisin teitä, — keskeytti Aljoša äkkiä, — antamaan minulle jonkin puhtaan vaatetilkun, jotta voisin sitoa sormeni. Olen saanut siihen pahan haavan, ja sitä kivistää nyt kovin.