Vastauksen asemesta poika alkoi yht'äkkiä kovalla äänellä itkeä ja juoksi pois Aljošan luota. Aljoša lähti hiljaa kulkemaan hänen jäljessään Mikaelinkadulle ja näki vielä pitkän aikaa, kuinka poika juoksi etäällä vauhtiaan hiljentämättä, taakseen katsomatta ja luultavasti yhä täyttä kurkkua itkien. Hän päätti ehdottomasti heti, kun saisi aikaa siihen, etsiä pojan käsiinsä ja selvittää tämän arvoituksen, joka häntä suuresti hämmästytti. Mutta nyt ei ollut aikaa.
4.
Hohlakovien luona
Hän saapui pian rouva Hohlakovin talon luo. Se oli kivitalo, kaksikerroksinen, kaunis, parhaita taloja kaupungissamme. Vaikka rouva Hohlakov enimmäkseen asui toisessa kuvernementissa, missä hänellä oli maatila, tai Moskovassa, missä hänellä oli oma talo, niin hänellä oli meidänkin kaupungissamme isiltä ja isoisiltä peritty oma talonsa. Myös se maatila, jonka hän omisti meidän kihlakunnassamme, oli suurin kaikista hänen kolmesta maatilastaan, mutta tähän saakka hän oli varsin harvoin käynyt meidän kuvernementissamme. Hän juoksi Aljošaa vastaan ulos eteiseen.
— Saitteko, saitteko kirjeen uudesta ihmeestä? — alkoi hän puhua nopeasti ja hermostuneesti.
— Sain kyllä.
— Levitittekö tietoa, näytittekö kaikille? Hän antoi äidille jälleen pojan!
— Hän kuolee tänään, — sanoi Aljoša.
— Olen kuullut, tiedän, oi kuinka haluan puhua kanssanne! Teidän taikka jonkun muun kanssa kaikesta tästä, ei, teidän kanssanne, teidän kanssanne! Kuinka ikävää, etten mitenkään saa häntä nähdä! Koko kaupunki on jännityksessä, kaikki ovat odotuksen vallassa. Mutta nyt… tiedättekö, että nyt meillä istuu Katerina Ivanovna?
— Ah, se kävi onnellisesti! — huudahti Aljoša. — Nyt tapaankin hänet teillä, hän käski eilen minua tulemaan välttämättömästi luokseen tänään.