— Ah, äiti, miten rakastettavasti te olette alkanut puhua, minä suutelen teitä siitä, mammakulta.
— Ja minä sinua, Lise. Kuulkaahan, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi rouva Hohlakov salaperäisen ja tärkeän näköisenä nopeasti kuiskuttaen, poistuessaan huoneesta Aljošan kanssa, — en tahdo antaa teille mitään ennakkokäsityksiä enkä kohottaa tuota verhoa, te menette sisälle ja näette itse kaiken, mitä siellä tapahtuu, se on kauheata, se on mitä kummallisin komedia: hän rakastaa veljeänne Ivan Fjodorovitšia ja koettaa kaikin voimin vakuuttaa itselleen rakastavansa veljeänne Dmitri Fjodorovitšia. Se on kauheata! Minä tulen sisälle teidän kanssanne, ja jos minua ei sieltä ajeta pois, niin katson, minkälaiseksi asia kehittyy.
5.
Mullerrus vierashuoneessa
Vierashuoneessa oli keskustelu jo päättynyt. Katerina Ivanovna oli voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, vaikka olikin päättäväisen näköinen. Sillä hetkellä, jolloin Aljoša ja rouva Hohlakov astuivat sisälle, oli Ivan Fjodorovitš jo noussut seisomaan lähteäkseen pois. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, ja Aljoša katsahti levottomana häneen. Seikka oli semmoinen, että Aljoša tässä nyt sai selvyyden erääseen epäluuloonsa — erääseen levottomuutta tuottavaan arvoitukseen, joka jo jonkin aikaa oli häntä kiusannut. Jo noin kuukauden ajan oli hänelle silloin tällöin eri tahoilta koetettu antaa se käsitys, että veli Ivan rakastaa Katerina Ivanovnaa, ja mikä oli tärkeintä, todellakin aikoo »lyödä laudalta» Mitjan. Aivan viimeiseen asti tämä oli tuntunut Aljošasta aivan luonnottomalta, vaikka olikin herättänyt hänessä suurta levottomuutta. Hän rakasti kumpaakin veljeään, ja häntä peloitti tuommoinen kilpailu heidän kesken. Mutta Dmitri Fjodorovitš itse oli äkkiä eilen hänelle suoraan selittänyt, että veli Ivanin kilpakosinta oli hänelle suorastaan mieleen ja että se auttaa häntä, Dmitriä, monessa suhteessa. Mihin se auttaa? Menemäänkö naimisiin Grušenjkan kanssa? Mutta tätä tekoa Aljoša piti epätoivoisena ja vihoviimeisenä. Kaiken tämän lisäksi Aljoša oli ehdottomasti uskonut aivan eiliseen iltaan asti, että Katerina Ivanovna itse intohimoisesti ja järkähtämättömästi rakastaa hänen veljeään Dmitriä, — mutta uskoi sitä vain eiliseen iltaan asti. Lisäksi hänen mielessään jostakin syystä kangasteli, että Katerina Ivanovna ei voi rakastaa sellaista kuin veli Ivan, vaan rakastaa hänen veljeään Dmitriä ja juuri semmoisena kuin tämä on, niin kummalliselta kuin tuommoinen rakkaus näyttikin. Mutta eilen Grušenjkan kanssa sattuneen kohtauksen aikana oli hänen mieleensä alkanut kangastella jotakin muuta. Sana »mullerrus», jota rouva Hohlakov äsken oli käyttänyt, sai hänet melkein vavahtamaan, sen tähden että juuri viime yönä hän puoleksi heränneenä aamuyöstä oli äkkiä, luultavasti vastaten omaan unennäköönsä, lausunut: »Mullerrus, mullerrus!» Kaiken yötä hän oli unissaan nähnyt eilisen kohtauksen Katerina Ivanovnan luona. Nyt äkkiä rouva Hohlakovin suora ja itsepintainen vakuutus, että Katerina Ivanovna rakastaa veli Ivania ja että hän vain itse, tahallaan, jonkinmoista leikkiä leikkien, sydämen »mullerruksen» vaikutuksesta pettää itseään ja itse kiduttaa itseään teeskennellyllä rakkaudellaan Dmitriä kohtaan, joka rakkaus johtuu muka jonkinmoisesta kiitollisuudesta, — hämmästytti Aljošaa: »Kenties todella juuri näissä sanoissa onkin täydellinen totuus. Mutta millainen on sitten näin ollen veli Ivanin asema?» Aljoša tunsi vaistomaisesti, että sellaisen luonteen kuin Katerina Ivanovnan täytyi saada vallita, mutta hän voi vallita ainoastaan Dmitrin kaltaista eikä ollenkaan sellaista kuin Ivan. Sillä vain Dmitri saattoi (olkoonpa, että vasta pitkän ajan kuluessa) lopulta alistua hänen edessään »omaksi onnekseen» (jota Aljošakin olisi toivonut), mutta Ivan ei, Ivan ei voisi hänen edessään alistua, eikä tuo alistuminen tuottaisi hänelle onnea. Tämmöisen käsityksen oli Aljoša jostakin syystä tahtomattaan muodostanut itselleen Ivanista. Ja nyt kaikki nämä epäilyt ja mietteet välähtivät hänen mielessään ja kulkivat sen läpi sillä hetkellä, jolloin hän oli menossa vierashuoneeseen. Välähtipä vieläkin yksi ajatus, äkkiä ja vastustamattomasti: »Entäpä jos hän ei rakasta ketään, ei kumpaakaan?» Huomautan, että Aljoša ikäänkuin häpesi tämmöisiä ajatuksiaan ja moitti itseään niistä, kun ne sattuivat, kuten viime kuukauden aikana oli tapahtunut, nousemaan hänen mieleensä: »Mitäpä minä ymmärrän rakkaudesta ja naisista ja kuinka minä voin tehdä tuommoisia päätelmiä», ajatteli hän itseään soimaten joka kerta tuollaisen ajatuksen tai arvelun noustua hänen mieleensä. Mutta hän ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta. Hän ymmärsi vaistollaan, että esimerkiksi nyt hänen kahden veljensä kohtalossa tuo kilpailu oli hyvin tärkeä kysymys, josta riippui paljon. »Toinen iljettävä olento syö toisen», oli veli Ivan eilen lausunut puhuessaan suuttuneena isästään ja veljestään Dmitristä. Siis veli Dmitri oli hänen silmissään iljettävä olento ja oli kenties jo kauankin ollut? Eiköhän siitä asti kun veli Ivan oli tutustunut Katerina Ivanovnaan? Nuo sanat olivat eilen tietysti päässeet Ivanin suusta hänen tahtomattaan, mutta juuri siksi niillä oli sitäkin suurempi merkitys. Jos niin on, niin kuinka tässä voi olla kysymys rauhasta? Eikö päinvastoin ole ilmaantunut yhä uusia vihamielisyyden ja vihollisuuden syitä heidän perheessään? Mutta tärkeintä oli, ketä hänen, Aljošan, tuli sääliä? Ja mitä hänen piti kullekin toivoa? Hän rakastaa heitä kumpaakin, mutta mitä pitää toivoa heille kummallekin tämmöisten kauheitten ristiriitojen vallitessa? Näissä sekavissa oloissa saattoi joutua aivan neuvottomaksi, mutta Aljošan sydän ei voinut sietää epätietoisuutta, sillä hänen rakkautensa oli luonteeltaan aina toimivaa. Hän ei voinut rakastaa passiivisesti; kun hän jotakuta rakasti, niin hän heti ryhtyi myös tätä auttamaan. Mutta tätä varten täytyi asettaa itselleen päämäärä, täytyi varmasti tietää, mikä kummallekin heistä oli hyvää ja tarpeellista, ja kun oli päässyt varmuuteen, että päämäärä oli oikea, tuli luonnollisesti auttaa heitä kumpaakin. Mutta varman päämäärän asemesta oli kaikkialla vain epäselvyyttä ja hämmennystä. »Mullerrus», lausuttiin nyt! Mutta mitä hän saattoi ymmärtää edes tuon mullerruksen laadusta? Hän ei ymmärrä edes ensimmäistä sanaa koko tästä sekamelskasta!
Nähtyään Aljošan lausui Katerina Ivanovna nopeasti ja ilomielin Ivan
Fjodorovitšille, joka jo oli noussut paikaltaan lähteäkseen:
— Hetkiseksi vielä! Jääkää vielä hetkeksi. Minä tahdon kuulla, mitä mieltä on tämä mies, johon minä luotan koko sydämestäni. Katerina Osipovna, älkää tekään menkö, — lisäsi hän kääntyen rouva Hohlakovin puoleen. Hän pyysi Aljošaa istuutumaan viereensä, ja rouva Hohlakov istuutui vastapäätä, Ivan Fjodorovitšin viereen.
— Tässä ovat kaikki ystäväni, kaikki, mitä minulla on maailmassa, rakkaat ystäväni, — alkoi hän kiihkeästi äänellä, jossa värisivät todellisen kärsimyksen kyynelet, ja Aljošan sydän taipui taas heti hänen puoleensa. — Te, Aleksei Fjodorovitš, te näitte eilen tuon… kauheuden ja näitte, millainen minä olin. Te ette ole nähnyt sitä, Ivan Fjodorovitš, hän näki. Mitä hän ajatteli minusta eilen, sitä en tiedä, tiedän vain sen, että jos sama toistuisi tänään, nyt juuri, niin minä lausuisin ilmi aivan samat tunteet kuin eilen, — aivan samat tunteet, samat sanat ja tekisin samat liikkeet. Te muistatte minun liikkeeni, Aleksei Fjodorovitš, te itse estitte minulta yhden niistä… (Kun hän sanoi tämän, hän punastui ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.) Sanon teille, Aleksei Fjodorovitš, että minä en voi tehdä minkään kanssa sovintoa. Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, minä en edes tiedä, rakastanko häntä nyt. Minusta hän on säälittävä, se on huono rakkauden todistus. Jos minä rakastaisin häntä, edelleenkin rakastaisin, niin minä kenties nyt en säälisi häntä, vaan päinvastoin vihaisin…
Hänen äänensä alkoi väristä, ja kyynelet kimaltelivat hänen silmäripsissään. Aljoša vavahti sisimmässään: »Tämä tyttö on totinen ja vilpitön», ajatteli hän, »eikä… eikä hän enää rakasta Dmitriä!»
— Niin se on! Niin! — huudahti rouva Hohlakov.