— No, riittää jo, Lise, kenties minä tosiaankin olin liian kärkäs puhumaan hullusta pojasta ja sinä teit jo omat johtopäätöksesi. Heti kun Katerina Ivanovna sai kuulla teidän tulleen, Aleksei Fjodorovitš, hän syöksyi luokseni, hänellä on hirveä, hirveä halu nähdä teitä.
— Ah, äiti! Menkää sinne yksin, hän ei voi nyt heti lähteä, hän kärsii kovin.
— En minä ensinkään kärsi, minä voin varsin hyvin lähteä… — sanoi
Aljoša.
— Kuinka! Menettekö te pois? Niinkö te? Niinkö te?
— Mikäpä siinä? Kun olen siellä toimittanut asiani loppuun, niin tulen tänne takaisin ja me voimme taas puhella niin paljon kun vain tahdotte. Mutta tahtoisin mahdollisimman pian tavata Katerina Ivanovnan, sillä joka tapauksessa tahdon palata tänään niin pian kuin mahdollista luostariin.
— Äiti, ottakaa ja viekää hänet pian pois. Aleksei Fjodorovitš, älkää vaivautuko poikkeamaan minun luokseni Katerina Ivanovnan puheilta palatessanne, vaan menkää suoraan luostariinne, menkää vain menojanne! Minä käyn nukkumaan, en ole nukkunut koko yönä.
— Ah, Lise, tuo on vain leikkiä sinun puoleltasi, vaan mitäpä, jos tosiaankin nukkuisit! — huudahti rouva Hohlakov.
— Minä en tiedä, millä olen… Minä jään vielä noin kolmeksi tai, jos niin tahdotte, viideksi minuutiksi, — mutisi Aljoša.
— Ihan viideksikin! Viekää hänet pian pois, äiti, tuo hirvitys!
— Lise, sinä olet menettänyt järkesi. Lähtekäämme, Aleksei Fjodorovitš, hän on liian oikukas tänään, en uskalla häntä ärsyttää. Oi, surkeata on hermostuneen naisen olo, Aleksei Fjodorovitš! Mutta ehkäpä häntä tosiaankin alkoi nukuttaa teidän siellä ollessanne. Miten te niin pian saitte hänet uneliaaksi, ja miten onnellista se onkaan!