— Ah, Lise, älä huuda, pääasia on, ettet huuda. Tuosta huudosta minä… Minkä minä sille voin, että sinä itse olit pistänyt haavakankaan toiseen paikkaan… Minä etsin ja etsin… Luulenpa, että teit sen tahallasi.
— Enhän minä voinut tietää, että hän tulee tänne sormi purtuna, muutenhan tosiaankin olisin voinut tehdä sen tahallani. Enkelini, äitikulta, te alatte puhua tavattoman teräväjärkisesti.
— Olkoon vain teräväjärkistä, mutta millaiset tunteet, Lise, Aleksei
Fjodorovitšin sormen ja kaiken tämän johdosta! Oh, rakas Aleksei
Fjodorovitš, eivät minua yksityiskohdat tapa, ei joku Herzenstube, vaan
kaikki yhdessä, tämä kokonaisuus, sitä minä en jaksa kestää.
— Riittää, äiti, riittää Herzenstubesta, — nauroi Lise iloisesti. — Antakaa pian haavaside ja vettä, äiti. Tämä on yksinkertaisesti lyijyvettä, Aleksei Fjodorovitš, nyt muistin sen nimen, mutta se on mainiota haudevettä. Äiti, ajatelkaahan, hän on tapellut poikanulikoitten kanssa kadulla ja joku poika on häntä purrut, no, eikö hän ole itse pieni, pikkuinen poika ja voiko hän, äiti, tämän jälkeen mennä naimisiin, sillä ajatelkaahan, äiti, hän tahtoo mennä naimisiin. Kuvitelkaahan hänen olevan naimisissa, no, eikö se naurata, eikö se ole kauheata?
Ja Lise nauroi kaiken aikaa hermostunutta hiljaista nauruaan katsellen viekkaasti Aljošaa.
— No, miksi ei menisi naimisiin, Lise, ja miksi sinä tuommoista ja aivan sopimattomia… kun tuo poika kenties on hullu.
— Ah, äiti. Onko olemassa hulluja poikia?
— Miksi ei olisi olemassa, Lise, aivan kuin minä olisin sanonut tyhmyyden. Tuota poikaa on purrut vesikauhuinen koira ja hänestä on tullut hullu poika ja nyt hän vuorostaan puree jotakuta lähellään olevista. Mutta kylläpä hän laittoi teille hyvän siteen, Aleksei Fjodorovitš, minä en olisi osannut. Tunnetteko nyt kipua?
— Hyvin vähäistä enää.
— Pelkäättekö te vettä? — kysyi Lise.