— Tänään se on aivan mahdotonta, sillä minä menen luostariin enkä tule luoksenne pariin kolmeen tai ehkäpä neljään päivään, koska luostarinvanhin Zosima…
— Neljään päivään, mitä roskaa! Kuulkaa, nauroitteko te minulle hyvin paljon?
— Minä en nauranut hituistakaan.
— Minkä tähden?
— Sen tähden, että minä uskoin kaiken täydellisesti.
— Te loukkaatte minua!
— En vähääkään. Luettuani kirjeen ajattelin heti, että niin kaikki käykin, sillä minun on heti luostarinvanhin Zosiman kuoltua poistuttava luostarista. Sen jälkeen jatkan lukujani ja suoritan tutkinnon, ja kun lain sallima aika on tullut, niin me menemme naimisiin. Minä tulen teitä rakastamaan. Vaikka minulla ei vielä olekaan ollut aikaa ajatella, niin olen kuitenkin tuuminut, että en voi löytää parempaa vaimoa kuin te, ja luostarinvanhin on käskenyt minua menemään naimisiin…
— Mutta minähän olen raajarikko, minua kuljetetaan lepotuolissa! — alkoi Lise, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa.
— Minä itse kuljetan teitä lepotuolissa, mutta olen vakuutettu siitä, että te siihen mennessä tulette terveeksi.
— Mutta tehän olette hullu, — lausui Lise hermostuneesti. — Semmoisesta pilasta te yht'äkkiä teitte moisen jonninjoutavan johtopäätöksen!… Ah, tuossa on mammakin, taisi tullakin hyvin sopivaan aikaan. Äiti, kuinka te aina myöhästytte, miten voi niin kauan viipyä! Tuossa jo Juliakin tuo jäätä!