— Ivan, — hän huudahti hänen jälkeensä aivan kuin pyörällä päästään, — tule takaisin, Ivan! Ei, ei, hän ei palaa nyt missään tapauksessa! — huudahti hän murheellisena ja aivan kuin hänelle taas olisi jotakin valjennut, — mutta se on minun, minun syyni, minä aloitin! Ivan puhui häijysti, pahasti, epäoikeudenmukaisesti ja ilkeästi… Hänen täytyy taas tulla tänne, palata, palata… — Aljoša huudahteli kuin vähämielinen.
Katerina Ivanovna poistui äkkiä toiseen huoneeseen.
— Te ette ole tehnyt mitään, te olette toiminut ihanasti kuin enkeli, — kuiskasi rouva Hohlakov nopeasti ja innostuneesti murheelliselle Aljošalle. — Minä teen kaiken voitavani, että Ivan Fjodorovitš ei matkustaisi pois…
Hänen kasvonsa loistivat ilosta Aljošan suureksi harmiksi, mutta Katerina Ivanovna tuli yht'äkkiä takaisin. Hänellä oli kädessään kaksi sadan ruplan seteliä.
— Minulla on teille eräs suuri pyyntö, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi hän kääntyen suoraan Aljošan puoleen ja näennäisesti rauhallisella ja tyynellä äänellä, aivan kuin äsken tosiaankaan ei olisi mitään tapahtunut. — Viikko — niin, luullakseni se oli viikko sitten — Dmitri Fjodorovitš teki kiivastuneena erään sangen epäoikeutetun teon, hyvin sopimattoman teon. Täällä on eräs huono paikka, muudan ravintola. Siellä hän kohtasi erään virasta eronneen upseerin, tuon alikapteenin, jota isänne on käyttänyt joihinkin asioihinsa. Suuttuneena jostakin tähän alikapteeniin Dmitri Fjodorovitš tarttui häntä partaan ja veti hänet kaikkien nähden tällä loukkaavalla tavalla kadulle vedellen häntä vielä kadulla pitkän aikaa, ja kerrotaan tämän alikapteenin pienen pojan, joka on oppilaana täkäläisessä koulussa ja joka on vielä aivan lapsi, juosseen kaiken aikaa vieressä ääneen itkien ja pyytäneen isänsä puolesta ja pyydelleen kaikkia muitakin puolustamaan isää, mutta kaikki olivat vain nauraneet. Suokaa anteeksi, Aleksei Fjodorovitš, mutta en voi olla paheksuen muistelematta tätä häpeällistä tekoa… yhtä niistä teoista, jommoisiin vain Dmitri Fjodorovitš voi ryhtyä vihapäissään… ja intohimojensa vallassa! En osaa edes kertoa sitä, en kykene… Sekaannun sanoissani. Olen ottanut selkoa tuosta pahoinpidellystä ja kuullut, että hän on hyvin köyhä mies. Hänen sukunimensä on Snegirev. Hän on tehnyt jonkin virkarikoksen, hänet on erotettu virasta, en osaa kertoa sitä teille, ja nyt hän on perheensä kanssa, onnettoman perheensä kanssa, johon kuuluu sairaita lapsia ja sairas vaimo, mielenvikainen luullakseni, joutunut hirveään kurjuuteen. Hän on jo kauan asunut kaupungissamme, hänellä on joitakin hommia, hän on ollut jossakin kirjurina, mutta nyt hänelle on yht'äkkiä lakattu maksamasta. Olen luonut silmäni teihin… toisin sanoen ajattelin, — minä en tiedä, sanani sotkeutuvat, — nähkääs, minä olin aikonut pyytää teitä, Aleksei Fjodorovitš, — hyvä Aleksei Fjodorovitši, käymään hänen luonaan, jollakin tekosyyllä menemään heille, nimittäin tuon alikapteenin luo, — voi hyvä Jumala, miten minä sotken! — ja hienotunteisesti, varovasti, — juuri sillä tavoin kuin vain te osaatte tehdä (Aljoša punastui äkkiä) — koettamaan saada annetuksi hänelle avustus, nämä kaksisataa ruplaa. Hän ottaa varmasti vastaan… toisin, sanoen hänet pitää suostuttaa ottamaan vastaan… Tai ei, kuinka sanoisin? Katsokaahan, tämä ei ole mitään sopijaisia hänelle, jotta hän ei nostaisi kannetta (sillä hän lienee aikonut nostaa kanteen), vaan ainoastaan sääliä, auttamishalua minun puoleltani, Dmitri Fjodorovitšin morsiamelta eikä häneltä itseltään… Sanalla sanoen te osaatte kyllä… Menisin itse, mutta te osaatte toimittaa sen paljon paremmin kuin minä. Hän asuu Ozernaja-kadun varrella, pikkuporvarinleski Kalmykovin talossa… Jumalan tähden, Aleksei Fjodorovitš, tehkää minulle tämä, minä… minä olen nyt jonkin verran… väsynyt. Näkemiin…
Hän pyörähti ympäri ja hävisi taas oviverhon taakse niin nopeasti, että Aljoša ei ennättänyt sanoa sanaakaan, — vaikka hänen mielensä olisi kyllä tehnyt sanoa. Hänen mielensä teki pyytää anteeksi, syyttää itseään, — sanoa edes jotakin, sillä hänen sydämensä oli täysi eikä hän missään tapauksessa tahtonut lähteä huoneesta sitä tekemättä. Mutta rouva Hohlakov tarttui hänen käteensä ja vei itse hänet ulos. Eteisessä hän taas pysähdytti hänet niinkuin äskenkin.
— Hän on ylpeä, kamppailee itseään vastaan, mutta hän on hyväsydäminen, ihana, jalomielinen! — lausuili rouva Hohlakov puoliääneen. — Oi, kuinka minä häntä rakastan, varsinkin toisinaan, ja kuinka minä nyt taas olen iloinen kaikesta, kaikesta! Rakas Aleksei Fjodorovitš, te ette ole tietänytkään tätä: tietäkää, että me kaikki, kaikki — minä, hänen molemmat tätinsä, — kerrassaan kaikki, myöskin Lise, olemme jo kokonaisen kuukauden ajan vain sitä toivoneetkin ja pyytäneet, että hän ottaisi eron teidän suosikistanne Dmitri Fjodorovitšista, joka ei välitä hänestä eikä rakasta häntä ollenkaan, ja menisi naimisiin Ivan Fjodorovitšin kanssa, sivistyneen ja oivan nuorukaisen, joka rakastaa häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Meillähän on täällä ihan oikea salaliitto, ja ehkäpä minäkin vain sen tähden yhä viivyn täällä…
— Mutta hänhän itki, häntä on taas loukattu! — huudahti Aljoša.
— Älkää uskoko naisen kyyneliä, Aleksei Fjodorovitš, — minä olen aina naisia vastaan tässä suhteessa, minä olen miesten puolella.
— Äiti, te turmelette ja saatatte perikatoon Aleksei Fjodorovitšin, — kuului oven takaa Lisen vieno ääni.