— Fjodor Pavlovitš, muistutan viimeisen kerran sopimuksesta. Käyttäytykää ihmisiksi, muuten minä teille näytän! — ennätti Miusov vielä kerran kuiskata.

— On aivan käsittämätöntä, mikä noin suuresti kuohuttaa mieltänne, — huomautti Fjodor Pavlovitš pilkallisesti, — vai synnitkö teitä peloittavat? Hänhän, kuulemma, huomaa jo silmistä, mitä kenelläkin on omallatunnollaan. Ja miten suuressa arvossa pidättekään heidän mielipidettään, te, tuollainen pariisilainen ja etevä herra! Ihanhan te saatte minut hämmästymään!

Mutta Miusov ei ennättänyt vastata tähän pistopuheeseen, sillä heitä pyydettiin astumaan sisälle. Hän meni sisälle jonkin verran ärtyneenä.

»No, nyt tiedän itseni jo etukäteen! Olen ärtynyt ja rupean riitelemään… en voi olla kiivastumatta — häpäisen itseni ja aatteen», välähti hänen päässään.

2.

Vanha narri

He astuivat huoneeseen melkein samaan aikaan kuin luostarinvanhin, joka heidän saapuessaan samassa tuli makuukomerostaan. Kammiossa oli jo ennen heitä odottamassa vanhuksen tuloa kaksi erakkomajojen pappismunkkia, toinen näistä kirjastonhoitaja ja toinen isä Paísi, sairas, vaikka ei vanha mies ja, kuten hänestä kerrottiin, hyvin oppinut. Sitäpaitsi odotti nurkassa seisoen (ja jäikin sinne koko ajaksi seisomaan) — nuori, näöltään noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen mies, joka oli siviilipuvussa, seminaarilainen ja tuleva jumaluusoppinut, jota luostari ja veljeskunta jostakin syystä suosi. Hän oli jokseenkin pitkä, hänellä oli terve kasvojen väri, leveät poskipäät ja älykkäät sekä virkeät pienet ruskeat silmät. Hänen kasvoissaan oli kunnioittava ilme, joka kuitenkin oli sopiva eikä liehakoiva. Sisään astuville vieraille hän ei edes kumartanut tervehdykseksi, koska ei ollut heidän vertaisensa henkilö, vaan toisten vallan alainen ja riippuvainen.

Zosima tuli sisälle palvelijamunkin ja Aljošan seurassa. Pappismunkit nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä syvään kumartaen ja koskettaen sormillaan maata, minkä jälkeen he saivat hänen siunauksensa ja suutelivat hänen kättään. Siunattuaan heitä vanhus vastasi heille jokaiselle yhtä syvällä kumarruksella koskettaen sormillaan maata ja pyysi myös itselleen heidän kummankin siunausta. Kaikki nämä menot suoritettiin hyvin vakavasti eikä ollenkaan jokapäiväisen toimituksen tavoin, vaan miltei tunteikkaasti. Miusovista kuitenkin tuntui, kuin tuo kaikki olisi tehty määrätynlaisen mielentilan synnyttämiseksi. Hän seisoi kaikkien samalla kertaa huoneeseen tulleitten toveriensa edessä. Olisi pitänyt — hän oli jo edellisenä iltana sitä harkinnut — kaikista aatteistaan huolimatta jo pelkästä kohteliaisuudesta (koska kerran täällä oli semmoiset tavat) astua vanhuksen luo ja antaa siunata itsensä, ainakin ottaa vastaan siunaus, vaikka ei olisikaan suudellut kättä. Mutta nähdessään nyt kaikki nämä kumarrukset ja pappismunkkien suutelemiset hän silmänräpäyksessä muutti päätöstään: hän teki arvokkaasti ja vakavasti jokseenkin syvän kumarruksen maalliseen tapaan ja siirtyi tuolin luo. Samalla tavoin menetteli myös Fjodor Pavlovitš, joka tällä kertaa aivan kuin apina matki Miusovia. Ivan Fjodorovitš kumarsi hyvin arvokkaasti ja kohteliaasti, mutta piti myös kätensä sivuilla, mutta Kalganov joutui niin hämilleen, että ei kumartanut ollenkaan. Vanhus laski vaipumaan kätensä, jonka oli jo kohottanut siunaamaan, kumarsi heille toistamiseen ja pyysi heitä istumaan. Veri tulvahti Aljošan poskiin. Häntä hävetti. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät toteutuvan.

Vanhus istuutui mahonkipuusta tehdylle, nahkalla päällystetylle pikku sohvalle, joka oli hyvin vanhanmallinen, ja sijoitti vieraat, paitsi molempia pappismunkkeja, kaikki neljä vieretysten vastapäisen seinän luo neljälle mahonkipuiselle tuolille, joiden nahkapäällys oli pahasti kulunut rikki. Pappismunkit istuutuivat sivulle, toinen oven ja toinen ikkunan luo. Seminaarilainen, Aljoša ja palvelijamunkki jäivät seisomaan. Koko kammio oli ahdas ja tympeän näköinen. Huonekalut ja tavarat siinä olivat karkeatekoisia, köyhän näköisiä, ja siellä oli vain kaikkein välttämättömintä. Kaksi kukkaruukkua ikkunalla, nurkassa paljon pyhäinkuvia — niistä yksi hyvin suurikokoinen Jumalan äidin kuva, joka luultavasti oli maalattu jo paljon ennen lahkolaisuuden aikaa. Sen edessä paloi pieni lamppu. Sen vieressä kaksi muuta pyhimyskuvaa kimaltelevine päällyksineen, sitten niitten vieressä luonnottomia pikku kerubeja, posliinimunia, katolinen risti norsunluusta ja sitä syleilevä Mater dolorosa sekä muutamia ulkomaisia piirroksia menneitten vuosisatojen suurten italialaisten maalarien teoksista. Näitten hienojen ja kallisarvoisten kaiverrusten vieressä loisti muutamia kaikkein halpahintaisimpia venäläisiä kivipainoskuvia pyhimyksistä, marttyyreista, piispoista y.m., jommoisia myydään muutamasta kopeekasta markkinoilla. Oli myös muutamia kivipainosmuotokuvia nykyisistä ja entisistä venäläisistä piispoista, mutta ne olivat muilla seinillä. Miusov vilkaisi nopeasti kaikkeen tähän »viralliseen puoleen» ja kiinnitti sitten läpitunkevan katseen vanhukseen. Hän piti arvossa omaa mielipidettään, se heikkous hänellä oli, minkä saattoi antaa anteeksi hänelle ottaen huomioon, että hän oli jo viidenkymmenen vuoden ikäinen, — siis siinä iässä, jossa älykäs, taloudellisesti riippumaton maailmanmies aina alkaa enemmän kunnioittaa itseään, joskus tahtomattaankin.

Vanhus teki häneen ensi hetkellä epämiellyttävän vaikutuksen. Ukon kasvoissa oli todellakin jotakin sellaista, mikä ei olisi miellyttänyt monia muitakaan paitsi Miusovia. Hän oli pienikokoinen, köyryselkäinen mies, jonka jalat olivat hyvin heikot. Kaiken kaikkiaan hän oli vain kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta sairaus teki hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Hänen hyvin kuihtuneen näköiset kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita oli erityisen paljon silmien seuduilla. Silmät olivat pienet, vilkkaat ja kirkkaat muistuttaen kahta loistavaa pistettä. Harmaita hiuksia oli enää vain ohimoitten kohdalla, hyvin pieni suippo parta oli harva, ja huulet, jotka usein hymyilivät, olivat ohuet kuin kaksi nyöriä. Nenä ei ollut pitkä, mutta terävä kuin linnun nokka.