»Kaikista tunnusmerkeistä päättäen häijy ja pikkumaisen pöyhkeä sielu», ajatteli Miusov. Yleensä hän oli hyvin tyytymätön itseensä.
Kellon lyönti auttoi keskustelun alkuun. Halpahintainen pieni seinäkello, jossa oli luodit, löi nopeasti kaksitoista.
— Täsmälleen määräaika, — huudahti Fjodor Pavlovitš, — mutta poikaani Dmitriä ei vielä kuulu! Pyydän anteeksi hänen puolestaan, pyhä luostarinvanhin! (Aljoša aivan hätkähti kuullessaan sanat »pyhä luostarinvanhin».) Itse minä aina olen täsmällinen, teen kaikki minuutilleen muistaen, että säntillisyys on kuninkaitten kohteliaisuutta…
— Mutta ettehän te sentään ole kuningas, — mutisi Miusov voimatta enää hillitä itseään.
— Aivan niin, minä en ole kuningas. Ja ajatelkaahan, Pjotr Aleksandrovitš, kun minä sen tiesin itsekin, jumaliste! Aina sanani sattuvatkin niin epäonnistuneesti! Teidän arvoisuutenne! — huudahti hän äkillisen paatoksen valtaamana. — Te näette edessänne todellisen narrin! Semmoisena esittäydynkin. Voi, sen tekee vanha tottumus! Ja kun joskus lavertelen joutavia, niin se tapahtuu ihan tarkoituksella, tarkoituksella naurattaa ja olla miellyttävä. Pitäähän olla miellyttävä, eikö totta? Saavuinpa noin seitsemän vuotta sitten erääseen kaupunkipahaseen, oli siellä asioita toimitettava, ja minä jouduin eräitten kauppamiesten pariin. Menemme ruununvoudin luo, sillä täytyy pyytää häneltä minkä mitäkin ja kutsua hänet kanssamme aterialle. Ruununvouti tulee esille, pitkä, paksu, vaaleaverinen ja juro mies, — kaikkein vaarallisimpia olioita tämmöisissä tapauksissa: semmoiset ovat sapekkaita. Minä sanoa tokaisen hänelle suoraan ja, ymmärrättehän, maailmanmiehen luontevuudella: »Herra vouti, olkaa», sanon, »meidän Voutilaisemme, niin sanoakseni!» Näen heti, ennenkuin puoli silmänräpäystä on kulunut, että asia ei luonnistunut, sillä hän seisoo vakavana, vetää vastaköyttä. Sanon hänelle. »Minä tahdoin laskea vähän leikkiä kaikkien ratoksi, sillä herra Voutilainen on tunnettu kapellimestari, ja me tarvitsemme juuri yrityksemme harmonisuuden vuoksi myös ikäänkuin jonkinlaista kapellimestaria»… »Ja viisaastihan minä selitin ja vertasin, eikö totta?» »Suokaa anteeksi», sanoo hän, »minä olen ruununvouti enkä salli laiteltavan virkanimestäni sanakompia». Hän kääntyy pois ja lähtee menemään. Mutta minä riennän hänen jälkeensä ja huudan: »Niin, niin, te olette ruununvouti ettekä Voutilainen!» — »Ei», sanoo hän, »kun kerran niin on sanottu, niin minä siis olen Voutilainen». Ja ajatelkaahan, asiamme meni myttyyn. Ja aina minä menettelen noin, aina käy noin. Pakostakin minä ystävällisyydelläni vahingoitan itseäni! — Kerran, monta vuotta sitten, sanon eräälle vaikutusvaltaiselle henkilölle: »Teidän vaimonne on helposti nokkautuva nainen», tarkoittaen tällä sitä, että hän oli arka kunniastaan ja herkkä, niin sanoakseni, moraalisessa suhteessa. Mutta mies sanoi minulle tähän äkkiä: »Oletteko sitten pistänyt nokkanne hänen asioihinsa?» En malttanut, vaan päätin äkkiä olla leikkisä ja sanoin: »Kyllä, olen pistänyt.» No, kylläpä silloin mies antoi minua nokalle…! Tästä on sentään kulunut jo pitkä aika, niin että ei ole häpeä sitä kertoa. Näin minä aina vahingoitan itseäni!
— Te teette sitä nytkin, — mutisi Miusov inhoten.
Luostarinvanhin katseli vuoroon heitä kumpaakin.
— Tokkohan! Ajatelkaahan, tiesinpä tämänkin, Pjotr Aleksandrovitš, ja aavistin, että te ensimmäisenä minulle tästä huomautatte. Niinä sekunteina, jolloin huomaan, että minulta ei leikki luonnistu, alkavat, teidän arvoisuutenne, molemmat poskeni kuivua kiinni ikeniin ja joudun kuin suonenvedon valtaan. Näin on ollut nuoruudestani asti, jolloin elin aatelisten armoilla ja armoleivän syönti oli elinkeinoni. Minä olen narri alunperin, syntymästäni saakka olen, teidän arvoisuutenne, oikeastaan löylynlyömä. En kiistä sitä, että minussa kenties myös asustaa paha henki, pientä kaliberia muuten, sillä suuriarvoisempi olisi valinnut itselleen toisen asunnon, ei kuitenkaan teitä, Pjotr Aleksandrovitš, sillä tekin olette huononpuoleinen asunto. Mutta sen sijaan minä olen uskovainen, minä uskon Jumalaan. Vain viime aikoina olen alkanut epäillä, mutta nytpä istun ja odotan suuria ilmoituksia. Minä, teidän arvoisuutenne, olen niinkuin filosofi Diderot. Onko teille, pyhä isä, tunnettua, kuinka filosofi Diderot saapui metropoliitta Platonin luo keisarinna Katariinan aikana? Hän astuu sisälle ja tokaisee heti: »Ei ole Jumalaa.» Silloin suuri kirkonpaimen nosti sormensa ja vastasi: »Mieletön sanoo sydämessään: ei Jumalaa olekaan!» Silloin toinen samassa heittäytyi hänen jalkoihinsa: »Uskon», huutaa hän, »ja otan vastaan kasteen!» Siinä samassa hänet kastettiinkin. Ruhtinatar Daškov oli sylikummina ja Potjomkin risti-isänä.
— Fjodor Pavlovitš, tämä on sietämätöntä! Tiedättehän itse, että valehtelette ja että tuo typerä kasku ei ole tosi! Mitä te kekkuloitte? — sanoi Miusov värisevällä äänellä voimatta enää ollenkaan hillitä itseään.
— Olen koko elämäni ajan tuntenut, että se ei ole totta! — huudahti Fjodor Pavlovitš innostuneena. — Sanon teille, hyvät herrat, sen sijaan koko totuuden. Suuri luostarinvanhin! Antakaa anteeksi, tuon viimeisen jutun Diderot'n kastamisesta keksaisin itse juuri nyt, aivan tällä hetkellä, kun kerroin, eikä se ennen ole koskaan tullut päähänikään. Tekaisin sen, koska tahdoin jotakin pikanttia. Siksipä juuri kekkuloinkin, Pjotr Aleksandrovitš, jotta olisi miellyttävämpää. Muuten toisinaan en itsekään tiedä, miksi niin teen. Mitä taas Diderot'hon tulee, niin tuon »mieletön sanoo sydämessään» olen kuullut parikymmentä kertaa täkäläisten tilanomistajien suusta jo nuorella iälläni, kun asuin heillä, ja muun muassa olen sen kuullut teidän tädiltänne, Pjotr Aleksandrovitš, Mavra Fominitšnalta. Kaikki he ovat tähän saakka olleet vakuutettuja siitä, että jumalaton Diderot tuli metropoliitta Platonin luo väittelemään Jumalasta…