Miusov nousi seisomaan, sillä hän ei ollut vain menettänyt kärsivällisyyttään, vaan hän oli miltei suunniltaan. Hän oli raivostunut ja tunsi olevansa itse senvuoksi naurettava. Kammiossa tapahtui todellakin jotakin aivan mahdotonta. Tähän samaan kammioon oli kenties jo neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluessa, jo entisten luostarinvanhinten aikana, kokoontunut kävijöitä, mutta aina mitä syvimmällä hartaudella eikä muuten. Melkein kaikki, jotka saivat pääsyn kammioon, ymmärsivät siihen astuessaan, että heille täten annettiin suuri suosionosoitus. Monet lankesivat polvilleen ja olivat siinä asennossa koko käyntinsä ajan. Monet »korkeimmistakin» henkilöistä ja monet oppineimmista sekä muutamat vapaa-ajattelijatkin, jotka saapuivat sinne joko uteliaisuudesta tahi muusta syystä, pitivät astuessaan kammioon toisten kanssa tahi saadessaan kahdenkeskisen keskustelun ensimmäisenä velvollisuutenaan, aivan jokainen, syvän kunnioituksen ja huomaavaisuuden koko vastaanoton aikana, etenkin kun tässä ei raha tullut kysymykseen, vaan oli toiselta puolen vain rakkautta ja armoa, toiselta puolen katumusta ja harrasta halua saada ratkaistuksi jokin vaikea sielun kysymys tai vaikea kohta oman sydämen elämässä. Niin että sellainen pilanteko, jota Fjodor Pavlovitš äkkiarvaamatta harjoitti ja joka oli aivan sopimaton tässä paikassa, synnytti läsnäolijoissa, ainakin muutamissa heistä, hämmästystä ja ihmettelyä. Pappismunkit eivät yhtään muuttaneet kasvojensa ilmettä, vaan odottivat totisina ja tarkkaavaisina, mitä luostarinvanhin sanoisi, mutta näyttivät olevan valmiit nousemaan niinkuin Miusovkin. Aljoša oli purskahtamaisillaan itkuun ja seisoi pää alas painettuna. Omituisinta hänestä oli se, että hänen veljensä Ivan Fjodorovitš, ainoa, johon hän oli pannut toivonsa ja jolla yksin oli sellainen vaikutusvalta isään, että olisi voinut saada hänet lopettamaan, istui nyt aivan liikkumattomana tuolillaan silmät alas luotuina ja odotti jonkinmoisen tiedonhalua osoittavan uteliaisuuden vallassa, miten tämä kaikki päättyy, aivan kuin hän itse tässä olisi ollut ihan syrjäinen henkilö. Rakitiniin (seminaarilaiseen), jonka Aleša hyvin tunsi ja joka oli melkein hänen ystävänsä, Aljoša ei voinut katsahtaakaan: hän tiesi hänen ajatuksensa (vaikka ne tiesi koko luostarissa ainoastaan Aljoša).
— Antakaa minulle anteeksi… — alkoi Miusov puhua kääntyen luostarinvanhimman puoleen, — että minä kenties näytän teistä myös olevan osallisena tässä arvottomassa ilveilyssä! Minun vikani on se, että uskoin sellaisenkin kuin Fjodor Pavlovitšin tullessaan näin kunnianarvoisen henkilön luo tahtovan ymmärtää velvollisuutensa… En tullut ajatelleeksi, että voin joutua pyytämään anteeksi juuri sitä, että saavun hänen seurassaan…
Pjotr Aleksandrovitš ei lopettanut lausettaan ja aikoi aivan hämillään jo poistua huoneesta.
— Älkää olko millännekään, pyydän! — sanoi äkkiä luostarinvanhin nousten istuimeltaan heikkojen jalkojensa varaan, ja Pjotr Aleksandrovitšin molempiin käsiin tarttuen hän painoi hänet jälleen istuimelleen. — Olkaa rauhallinen, pyydän! Minä erityisesti pyydän teitä olemaan vieraanani! — ja hän kumarsi, kääntyi ympäri ja istuutui taas sohvalleen.
— Suuri vanhus, sanokaa, loukkaanko teitä vilkkaudellani vai enkö! — huudahti yht'äkkiä Fjodor Pavlovitš tarttuen molemmin käsin tuolinsa reunoihin ja aivan kuin valmistautuen hyppäämään siitä pois sen mukaisesti, millainen vastaus on.
— Minä pyydän hartaasti teitäkin, että ette ole levoton ettekä millännekään! — sanoi hänelle vanhus vakavasti. — Älkää kainostelko, olkaa aivan kuin kotonanne! Ja ennen kaikkea älkää niin paljon hävetkö itseänne, sillä siitä juuri kaikki johtuukin.
— Aivan kuin kotona? Toisin sanoen aivan luonnollinen? Oi, se on paljon, liian paljon, mutta — liikutettuna otan kehoituksen vastaan! Tiedättekö, siunattu isä, älkää te vaatiko minua olemaan luonnollisessa olotilassani, älkää olko niin uhkarohkea… luonnolliseen olotilaani asti en itsekään mene. Varoitan suojellakseni teitä. No, kaikki muu on vielä kätketty tietämättömyyden pimeyteen, vaikka muutamat jo tahtoisivatkin minut tuomita. Tämän minä sanon teille, Pjotr Aleksandrovitš, mutta teille, pyhä olento, on minun sanottava: en voi olla purkamatta ihastustani! — Hän nousi seisomaan ja lausui kohottaen kätensä: — Siunattu olkoon kohtu, joka on sinua kantanut, ja nisät, jotka ovat sinua ruokkineet, nisät erityisesti! Huomautuksellanne: »ei pidä niin paljon hävetä itseään, sillä siitä kaikki johtuukin», — tuolla huomautuksellanne te heti ikäänkuin tunkeuduitte lävitseni ja luitte mitä sisälläni on. Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki pitävät minua narrina, ja niinpä: »annahan kun tosiaankin heittäydyn narriksi, en pelkää teidän mielipiteitänne, sillä te olette jok'ikinen katalampia kuin minä!» Siksipä juuri minä olenkin narri, häpeästä narri, suuri vanhus, häpeästä. Ainoastaan epäluuloisuus saa minut reuhaamaan. Sillä jos vain ihmisten joukkoon mennessäni olisin varma siitä, että minua heti pidetään mitä miellyttävimpänä ja järkevimpänä miehenä, niin — voi hyvä Jumala, kuinka hyvä mies silloin olisinkaan! Opettaja! — hän lankesi äkkiä polvilleen. — Mitä minun on tehtävä periäkseni iankaikkisen elämän?
Vaikeata oli nytkin päättää, tekikö hän pilaa vai oliko todellakin niin liikutettu.
Vanhus nosti silmänsä häneen ja lausui hymyillen:
— Itse olette jo ammoin tietänyt, mitä on tehtävä, sillä järkeä on teillä kyllin: älkää antautuko juoppouteen ja hillittömyyteen, älkää antautuko hekumaan ja varsinkaan rahan jumaloimiseen, ja sulkekaa kapakkanne, jos ette voi kaikkia, niin edes kaksi tai kolme. Mutta tärkeintä, kaikkein tärkeintä on: älkää valehdelko!