— Koskeeko tämä tuota juttua Diderot'sta, vai kuinka?
— Ei, se ei koske Diderot'ta. Pääasia on, että ette valehtele itsellenne. Se, joka valehtelee itselleen ja kuuntelee omaa valhettaan, menee niin pitkälle, että hän ei enää erota mitään totuutta itsessään eikä ympärillään ja johtuu näin epäkunnioitukseen itseään ja muita kohtaan. Mutta kun hän ei kunnioita ketään, niin hän lakkaa rakastamastakin, ja viihdyttääkseen itseään ilman rakkautta sekä huvittaakseen itseään hän antautuu himojen ja karkeitten nautintojen valtaan ja vaipuu aivan eläimellisyyteen paheissaan, mutta kaikki tämä johtuu yhtämittaisesta valehtelemisesta ihmisille ja itselleen. Se, joka valehtelee itselleen, saattaa helpommin kuin muut loukkaantuakin. Onhan toisinaan erittäin mieluisaa loukkaantua, eikö niin? Ihminenhän tietää, että kukaan ei ole häntä loukannut, vaan hän on itse keksinyt loukkauksen ja valehdellut kaunistellakseen, itse liioitellut luodakseen kuvan, tarttunut irralliseen sanaan ja paisuttanut kärpäsestä härkäsen. Hän tietää sen itse, mutta loukkaantuu kuitenkin ensimmäisenä, loukkaantuu, koska se on miellyttävää ja tuottaa suurta mielihyvää, mutta siitä johtuu sitten todellinen viha… Nouskaa toki, käykää istumaan, pyydän sitä hartaasti, nuohan kaikki ovat myös valheellisia eleitä…
— Pyhä mies! Sallikaa suudella kättänne! — huudahti Fjodor Pavlovitš ja mäiskäytti nopeasti suudelman vanhuksen laihalle kädelle. — Juuri niin, loukkaantuminen on miellyttävää! Sen te sanoitte niin hyvin, että en ole semmoista vielä kuullut. Aivan niin, minä olen koko elämäni ajan loukkaantunut, koska se tuntui miellyttävältä, loukkaantunut esteettisistä syistä, sillä ei ole vain miellyttävää, vaan myös kaunista toisinaan olla loukattu. Kas tämän te unohditte, suuri vanhus: se on kaunista! Tämän minä kirjoitan muistiin! Minä olen valehdellut, valehdellut, aivan koko elämäni ajan, joka päivä ja hetki. Totisesti minä olen valhetta ja valheen isä! Ehk'ei sentään valheen isä, minä aina sekaannun tekstissä, vaan, sanokaamme vaikkapa valheen poika, sekin riittää. Mutta… te olette enkelini… on lupa toisinaan lasketella Diderot'sta! Diderot ei vahingoita, mutta jokin muu pikku sana vahingoittaa. Suuri vanhus, olin vähällä unohtaa, että jo kolmatta vuotta sitten päätin tiedustaa täältä, nimenomaan tulla tänne ja vakavasti ottaa selville ja kysyä (älkää vain antako Pjotr Aleksandrovitšin keskeyttää). Tätä kysyn: onko totta, suuri isä, se mitä jossakin paikassa pyhäinmiesten elämäkerrastossa kerrotaan jostakin pyhästä ihmeittentekijästä, jota kidutettiin uskon tähden, että kun häneltä lopulta hakattiin pää pois, niin hän nousi, nosti päänsä ja »rakkaasti sitä suuteli» ja kulki kauan kantaen sitä käsissään ja »rakkaasti sitä suuteli» — onko tämä totta vai ei, kunnialliset isät?
— Ei ole totta, — sanoi vanhus.
— Mitään tuollaista ei sisällä koko pyhäinmiesten elämäkerrasto. Mistä pyhimyksestä sanotte siinä olevan niin kirjoitetun? — kysyi toinen pappismunkki, isä kirjastonhoitaja.
— En tiedä itsekään kenestä. En tiedä enkä tunne. Minua on puijattu, on kerrottu. Olen kuullut ja, tiedättekö, kuka kertoi? Juuri Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka äsken suuttui Diderot'sta, hän juuri kertoi!
— En ole koskaan kertonut sitä teille, enhän koskaan puhukaan mitään kanssanne!
— Tosin ette ole kertonut minulle, mutta kerroitte seurassa, jossa minäkin olin, neljättä vuotta sitten. Siksi juuri sen mainitsin, koska te tällä hullunkurisella kertomuksella järkytitte uskoni, Pjotr Aleksandrovitš. Te ette tästä tietänyt ettekä sitä aavistanut, mutta minä palasin kotiin järkytettynä uskossani, ja siitä saakka se on yhä enemmän järkyttynyt. Niin, Pjotr Aleksandrovitš, te olette ollut syynä suureen lankeemukseen. Se on toista kuin Diderot!
Fjodor Pavlovitš tulistui pateettisesti, vaikka kaikille olikin aivan selvää, että hän taas teeskenteli. Mutta se loukkasi kuitenkin kipeästi Miusovia.
— Mitä roskaa, kaikki tämä on roskaa, — mutisi hän. — Kenties todellakin olen joskus puhunut… mutta en teille. Minulle itselleni on niin kerrottu. Kuulin Pariisissa eräältä ranskalaiselta, että meillä muka luetaan pyhäinmiesten elämäkerrastosta tuota päiväjumalanpalveluksessa… Kertoja on hyvin oppinut mies, joka on erityisesti opiskellut Venäjän statistiikkaa… asunut pitkät ajat Venäjällä… Minä itse en ole lukenut pyhäinmiesten elämäkerrastoa… enkä aiokaan lukea… Vähänkö sitä tulee lörpötetyksi päivällisillä?… Me söimme silloin päivällistä…