— Niin, te söitte silloin päivällistä, mutta minultapa meni usko! — härnäili Fjodor Pavlovitš.

— Mitä tekemistä minulla on teidän uskonne kanssa! — oli Miusov huudahtamaisillaan, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi halveksivasti: — te aivan sananmukaisesti tahraatte kaiken, mihin vain kajoatte.

Vanhus nousi äkkiä paikaltaan.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että jätän teidät vähäksi aikaa, vain muutamaksi minuutiksi, — lausui hän kääntyen kaikkien tulleitten puoleen! — mutta minua odottavat jo ennen teitä tulleet. Mutta te, älkää missään tapauksessa valehdelko, — lisäsi hän kääntyen Fjodor Pavlovitšin puoleen iloisen näköisenä.

Hän lähti kammiosta. Aljoša ja palvelijamunkki riensivät auttamaan häntä portaissa. Aljoša läähätti, hänestä oli mieluisaa poistua, mutta hän oli iloissaan siitäkin, että vanhus ei ollut loukkaantunut ja että hän oli iloinen. Vanhus suuntasi kulkunsa kuistiin siunatakseen niitä, jotka siellä odottivat häntä. Mutta Fjodor Pavlovitš kuitenkin pysähdytti hänet kammion ovella.

— Siunattu mies! — huudahti hän tunteikkaasti. — Sallikaa minun vielä kerran suudella kättänne! Ei, teidän kanssanne vielä voi puhua, voi elää! Luuletteko minun aina näin valehtelevan ja esiintyvän narrina? Tietäkää, että minä teeskentelin koko ajan tahallani koetellakseni teitä. Tunnustelin koko ajan, voiko kanssanne elää. Onko minun nöyryydelläni sijaa teidän ylpeytenne rinnalla? Annan teille kiitosmaininnan: teidän kanssanne voi elää! Mutta nyt olen vaiti, kaiken aikaa. Istuudun nojatuoliini ja olen vaiti. Nyt saatte te, Pjotr Aleksandrovitš, puhua, teistä on nyt tullut päähenkilö… kymmeneksi minuutiksi.

3.

Uskovaiset eukot

Alhaalla puisen katoksen luona, joka oli laitettu muurin ulkoseinän yhteyteen, oli tällä kertaa vain naisia, parikymmentä eukkoa. Heille oli ilmoitettu luostarinvanhimman vihdoinkin tulevan, ja he olivat kokoontuneet odottamaan. Katoksen suojaan olivat tulleet myös tilanomistajattaret Hohlakovit, jotka myös odottivat vanhusta, mutta säätyläisnaisille varatussa huoneistossa. Heitä oli kaksi: äiti ja tytär. Äiti, rikas ja aina aistikkaasti puettu rouva, oli vielä verraten nuori ja sangen hauskannäköinen, hieman kalpea, silmät hyvin vilkkaat ja melkein pikimustat. Hän oli vain kolmenkymmenenkolmen ikäinen ja oli jo ollut viisi vuotta leskenä. Hänen neljäntoista vuoden ikäisellä tyttärellään oli halvaus jaloissa. Tyttö-parka ei puoleen vuoteen ollut voinut kävellä, ja häntä kuljetettiin pitkässä lepotuolissa, joka oli pyörillä. Hänen kasvonsa olivat ihanat, hieman taudin laihduttamat, mutta iloiset. Jotakin veitikkamaista vilahteli hänen suurissa tummissa silmissään, joissa oli pitkät ripset. Äiti oli jo keväästä asti ollut puuhassa viedä hänet ulkomaille, mutta lähtö viivästyi kesällä maatilalla suoritettavien järjestelytöiden takia. He olivat jo viikon olleet kaupungissamme, enemmän asioitten takia kuin rukoilemassa Jumalaa, ja olivat jo kerran, kolme päivää sitten, käyneet luostarinvanhimman luona. Nyt he olivat äkkiä tulleet uudelleen, vaikka tiesivätkin, että vanhus ei enää voinut ottaa vastaan juuri ketään, ja pyysivät hartaasti vielä kerran »onnea saada nähdä suuri terveeksitekijä». Luostarinvanhinta odotellessaan äiti istui tuolilla tyttären lepotuolin vieressä, ja parin askelen päässä hänestä seisoi vanha munkki, joka ei ollut tästä luostarista, vaan oli tullut kaukana pohjoisessa olevasta, vähän tunnetusta luostarista. Hänkin tahtoi saada luostarinvanhimman siunauksen. Mutta katoksen luo saapunut luostarinvanhin meni ensin suoraan rahvaan luo. Väkijoukko kerääntyi sisäänmenopaikkaan, jossa oli kolme porrasta, mitkä yhdistivät matalan katoskäytävän ketoon. Vanhus asettui ylimmälle portaalle, puki ylleen messukasukan ja alkoi siunata ympärillään tunkeilevia naisia. Hänen luokseen talutettiin molemmista käsistä eräs riivaajaisen vaivaama. Kun tämä vain näki vanhuksen, niin hän alkoi heti omituisen järjettömästi vikisten nikotella ja väristä kuin kouristusten vallassa. Vanhus asetti hänen päänsä päälle messukasukan ja luki hänen puolestaan lyhyen rukouksen, ja nainen vaikeni ja rauhoittui heti. En tiedä, miten on nyt, mutta lapsuudessani näin usein maalla ja luostareissa tuollaisia riivattuja. Heidät tuotiin jumalanpalvelukseen, he vikisivät tai haukkuivat koirien tavoin, niin että koko kirkko kaikui, mutta kun sakramentit tuotiin esille ja heidät vietiin sakramenttien luo, niin »riivaus» lakkasi heti ja sairaat rauhoittuivat täydellisesti joksikin aikaa. Minua, lasta, tämä suuresti hämmästytti ja ihmetytti. Mutta samaan aikaan kuulin eräiltä tilanomistajilta ja varsinkin kaupunkilaisilta opettajiltani, kun kysyin heiltä asiaa, että tuo kaikki oli teeskentelyä siinä tarkoituksessa, että pääsisi tekemästä työtä, ja että semmoisesta aina voi tehdä lopun asianmukaisella ankaruudella, minkä vahvistukseksi sitten kerrottiin erilaisia juttuja. Mutta myöhemmin kuulin ihmeekseni lääkäreiltä, jotka olivat spesialisteja, että tässä ei ollut mitään teeskentelyä, vaan että se oli kauhea naisten tauti, joka näyttää esiintyvän erityisesti meillä Venäjällä ja joka todistaa meidän maalaisnaistemme kohtalosta, tauti, jonka aiheuttavat näännyttävät työt, joita on tehtävä liian pian vaikeitten, epäsäännöllisten, ilman minkäänlaista lääkärinapua tapahtuneitten synnytysten jälkeen. Lisäksi sen aiheuttajina ovat lohduton murhe, pieksämiset y.m., jota useat naisluonteet eivät, enemmistön tavoin, kuitenkaan voi kestää. Riivatun ja reuhtovan naisen omituinen ja silmänräpäyksessä tapahtuva paraneminen taas heti, kun hänet vietiin sakramenttien luo, mikä minulle oli selitetty teeskentelyksi ja lisäksi vielä silmänkääntäjätempuksi, jonka melkeinpä »klerikaalit» itse järjestivät, tapahtui luultavasti myös aivan luonnollisella tavalla, ja eukot, jotka veivät sairaan sakramenttien luo sekä, mikä on tärkeintä, sairas itse uskoivat täydellisesti aivan varmana totuutena, että sairaan valtaansa saanut paha henki ei voi kestää sitä, että sairas viedään sakramenttien luo ja annetaan hänen kumartaa niitä. Senpä vuoksi aina tapahtuikin (ja täytyi tapahtua) hermostuneessa ja tietysti myös henkisesti sairaassa naisessa ehdottomasti jonkinmoinen järkytys koko hänen elimistössään sillä hetkellä kuin hän kumartui sakramenttien eteen, järkytys, jonka sai aikaan ihmeellisen tervehtymisen odotus ja varma usko, että niin tapahtuu. Ja niin tapahtui, vaikkapa vain hetken ajaksi. Samoin tapahtui nytkin heti, kun luostarinvanhin oli peittänyt sairaan messukasukalla.

Monet hänen ympärillään olevista naisista vuodattivat liikutuksen ja innostuksen kyyneliä tällä vaikuttavalla hetkellä, toiset pyrkivät suutelemaan vaikkapa vanhuksen takin helmaa, jotkut lukivat joitakin lukuja. Vanhus siunasi kaikkia ja puheli joidenkuiden kanssa. Riivatun hän tunsi ennestään, sillä hän ei ollut kaukaa, vain noin kuuden virstan päässä luostarista olevasta kylästä, ja häntä oli ennenkin käytetty vanhuksen luona.