— Mutta tuossa on pitkämatkainen! — sanoi vanhus osoittaen naista, joka ei vielä ollut ollenkaan vanha, mutta hyvin laiha ja riutuneen näköinen, ja joka ei ollut päivettynyt, mutta kuitenkin mustunut kasvoiltaan. Hän oli polvillaan ja katsoi liikkumattomin katsein vanhusta. Hänen katseessaan oli jotakin tylsää.

— Kaukaa olen, isä hyvä, kaukaa, noin kolmensadan virstan päästä täältä. Kaukaa, isä, kaukaa, — alkoi nainen puhua laulavalla äänellä heilutellen omituisen sulavasti päätään puolelta toiselle ja nojaten poskeaan kämmeneensä. Hän puhui niinkuin olisi valittanut. Kansassa on äänetöntä ja äärettömän kärsivällistä murhetta: se sulkeutuu itseensä ja on vaiti. Mutta on myös sydäntä pakahduttavaa murhetta: se puhkeaa joskus kyyneliin ja purkautuu sen jälkeen valituksiin. Näin on varsinkin naisilla. Mutta se ei ole helpompaa kuin äänetön suru. Valitukset tuottavat huojennusta vain sikäli, että ne vielä enemmän katkeroittavat ja raatelevat sydäntä. Tuollainen murhe ei tahdokaan lohdutusta, se elää oman lohduttomuutensa tunteesta. Valitukset ovat vain tarve lakkaamatta ärsyttää haavaa.

— Kuulutte kaiketi pikkuporvaristoon? — jatkoi vanhus katsoen häneen uteliaasti.

— Kaupunkilaisia olemme, isä, kaupunkilaisia, talonpoikaista väkeä, mutta kaupunkilaisia, asumme kaupungissa. Tulin näkemään sinua, isä. Kuulimme sinusta, isäkulta, kuulimme. Poikani, pienokaisen, saatoin hautaan, lähdin Jumalaa rukoilemaan. Kolmessa luostarissa olen ollut, mutta minua neuvottiin: »Menehän, Nastasjuška, tännekin, se on teille, ystäväiseni, teille». Tulin, eilen olin yöjumalanpalveluksessa, ja tänään tulin luoksenne.

— Mitä sinä murehdit?

— Pikku poikaani suren, isäkulta, kolmivuotias oli, vain kolmea kuukautta vaille kolmen vuoden ikäinen. Poikani tuottaa minulle tuskaa, isä, poikani. Hän oli viimeinen, neljä oli meillä kaikkiaan Nikituškan kanssa, mutta — meillä eivät lapset menesty, eivät menesty, armas, eivät menesty. Kolme ensimmäistä vein hautaan, en niitä kovin paljon surrut, mutta tämän viimeisen saatoin hautaan enkä voi unohtaa. Hän ikäänkuin seisoo edessäni, ei poistu. Sieluni hän on näännyttänyt. Katson hänen pieniä alusvaatteitaan, hänen pikku paitaansa, ja alan parkua. Levittelen sitä, mitä hänen jälkeensä on jäänyt, jokaista hänen kappalettaan, katselen ja parun. Sanon Nikituškalle, miehelleni: päästä minut, isäntä, pyhiinvaellukselle. Hän on ajuri, me emme ole köyhiä, isä, emme ole köyhiä, harjoitamme ajurin ammattia omaan laskuun, kaikki on omaa, sekä hevoset että ajopelit. Mutta mitä me nyt omaisuudella teemme? Hän on alkanut juopotella poissaollessani, Nikituškani nimittäin, se on varmasti niin, ja semmoista oli ennenkin: kun vain käännyn poispäin, niin heikkous saa hänessä vallan. Mutta nyt en ajattele häntäkään. Olen jo kolmatta kuukautta poissa kotoa. Olen unhottanut, kaikki olen unhottanut, enkä tahdo muistaa. Ja miksikä nyt olisin hänen kanssaan? Lopussa on kaikki hänenkin kanssaan, lopussa kaikkien kanssa. En katsoisi nyt kotiani ja omaisuuttani enkä näkisikään kerrassaan mitään!

— Tiedätkö mitä, äiti, — lausui vanhus, — muinoin kerran suuri pyhimys näki temppelissä samanlaisen itkevän äidin kuin sinä, ja tämäkin suri pienokaistaan, ainokaistaan, jonka niinikään Herra oli kutsunut luokseen. »Etkö sinä sitten tiedä», sanoi hänelle pyhä mies, »miten rohkeita nämä pienokaiset ovat Jumalan valtaistuimen edessä? Ei ole koko taivaan valtakunnassa rohkeampaa kuin he. 'Sinä, Jumala, olet lahjoittanut meille elämän', sanovat he Jumalalle, 'ja tuskin ennätimme sen nähdä, niin Sinä jo sen otit meiltä takaisin'. Ja niin rohkeasti he pyytävät ja kysyvät, että Jumala heti antaa heille enkelin arvon. Ja sentähden», sanoi pyhimys, »iloitse sinäkin, vaimo, äläkä itke, sinunkin pienokaisesi on nyt Jumalan tykönä enkelien joukossa». Näin puhui pyhä mies itkevälle vaimolle muinaisina aikoina. Mutta hän oli suuri pyhimys eikä voinut sanoa vaimolle sellaista, mikä ei ole totta. Sentähden tiedä sinäkin, äiti, että sinunkin pienokaisesi varmasti nyt seisoo Jumalan valtaistuimen edessä ja iloitsee ja riemuitsee ja rukoilee Jumalaa sinun puolestasi. Siksi sinäkin itke, mutta riemuitse!

Vaimo kuunteli häntä nojaten poskeaan kättänsä vastaan ja silmät alas luotuina. Hän huokasi syvään.

— Samalla tavalla Nikituškakin minua lohdutti, puhui sanasta sanaan niinkuin sinä: »Ymmärtämätön», sanoi hän, »miksi itket, poikamme varmaankin, nyt Herran Jumalan luona veisaa yhdessä enkelten kanssa». Näin hän puhui minulle, mutta itkee itsekin, näen minä, itkee samoin kuin minäkin. »Minä tiedän», sanon, »Nikituška, niissäpä hän muualla olisikaan kuin Herran Jumalan luona, mutta hänpä ei ole, Nikituška, nyt täällä meidän kanssamme, ei istu nyt vierellämme niinkuin ennen!» Kunpa saisin vain kerran katsahtaa häneen, yhden kerran vain nähdä hänet taas, enkä menisi hänen luokseenkaan, en sanoisi mitään, nurkkaan piiloutuisin, kunhan vain hetkisen saisin häntä nähdä, kuulla häntä, kuinka hän leikkii ulkona, tulee, huutaa vienolla äänellään: »Äiti, missä sinä olet?» Kunpa vain saisin kuulla, kuinka hän kulkee pikku jaloillaan kerran lattian poikki, vain yhden kerran, pikku jaloillaan toptop, ja miten usein, usein, muistan sen, hän juoksikaan luokseni, huusi ja nauroi! Kunpa vain saisin kuulla hänen askelensa, tuntisin hänet heti, tuntisin! Tässä on hänen pikku vyönsä, mutta häntä ei ole, enkä koskaan nyt saa häntä nähdä enkä kuulla!…

Hän otti poveltaan poikansa pienen nauhakevyön ja alkoi siihen vilkaistuaan heti vavista nyyhkytyksistä ja pani silmiensä eteen sormensa, joitten lomasta vuolaina virtaavat kyynelet alkoivat tippua.