— Tämä on, — sanoi vanhus, — tuo vanha: »Raakel itkee lapsiaan eikä saa lohdutusta, sillä heitä ei ole», ja tämmöinen määrä on teille äideille maan päällä pantu. Älä lohduttaudu eikä sinun pidäkään lohduttautua, älä lohduttaudu, vaan itke, mutta muista joka kerta itkiessäsi, muista järkkymättömästi, että pikku poikasi on yksi Jumalan enkeleitä, katselee sinua sieltä ja näkee sinut ja iloitsee kyynelistäsi ja osoittaa Jumalalle niitä. Ja kauan sinulla vielä on oleva tätä suurta äidillistä itkua, mutta se muuttuu lopulta sinulle hiljaiseksi riemuksi, ja katkerat kyynelesi ovat silloin vain hiljaisen liikutuksen ja synneistä pelastavan sydämenpuhdistumisen kyyneliä. Mutta pienokaisellesi toimitan sielumessun. Mikä oli hänen nimensä?
— Aleksei, isäkulta.
— Herttainen nimi! Aleksein Jumalan Miehen mukaanko?
— Jumalanpa, isäseni, Jumalan! Aleksein Jumalan Miehen!
— Millainen pyhimys! Toimitan sielunmessun, äiti, toimitan, ja suljen rukoukseen sinun murheesi ja pyydän puolisollesi terveyttä. Mutta sinun on synti jättää hänet. Mene miehesi luo ja varjele häntä. Kun poikasi sieltä näkee, että olet hylännyt isän, niin hän alkaa itkeä tähtenne: miksi häiritset hänen autuuttaan? Hänhän elää, elää, sillä sielu elää iankaikkisesti, ja vaikka hän ei ole kodissanne, niin hän on näkymättömänä vierellänne. Kuinka hän voi tulla kotiin, jos sinä sanot vihaavasi kotiasi? Kenen luo hän sitten tulee, jos ei löydä teitä, isää ja äitiä, yhdessä? Katsohan, nyt hän näyttäytyy sinulle unessa ja sinä olet tuskissasi, mutta silloin hän lähettää sinulle lempeitä unia. Mene miehesi luo, äiti, mene jo tänään!
— Menen, isä, käskysi mukaan menen! Sinä olet ymmärtänyt sydämeni! Nikituškani, Nikituška, sinä odotat minua, kultaseni, odotat! — alkoi eukko puhella, mutta vanhus oli jo kääntynyt erään vanhan ämmän puoleen, joka ei ollut pyhissäkävijän puvussa, vaan kaupunkilaisvaatteissa. Hänen silmistään näki, että hänellä oli jotakin asiaa ja että hän oli tullut kertomaan jotakin. Hän sanoi olevansa aliupseerin leski, ei kaukaa, vain meidän kaupungistamme. Hänen poikansa Vasenjka palveli jossakin komissariaatissa, mutta oli lähtenyt Siperiaan, Irkutskiin. Kaksi kertaa hän oli sieltä kirjoittanut, mutta nyt hänestä ei ollut vuoteen mitään kuulunut. Äiti oli koettanut ottaa hänestä selvää, mutta ei oikeastaan tietänyt, mistä olisi tiedusteltava.
— Niinpä sanoo minulle jokin päivä sitten Stepanida Iljinitšna Bedrjagina, hän on kauppiaan rouva, rikas ihminen: »Ota sinä, Prohorovna», sanoo hän, »ja tilaa pojallesi sielumessu, mene kirkkoon ja pyydä se! Hänen sielunsa», sanoo hän, »rupeaa ikävöimään ja hän kirjoittaa kirjeen. Ja tämä», sanoo Stepanida Iljinitšna, »on varma keino, monesti koeteltu». Mutta minä epäilen!… Armas ystävämme, onko se totta vai eikö ja tuleeko sillä tavoin hyvä?
— Älä ajattelekaan semmoista! Häpeä on moista kysyäkin. Kuinka voikaan, vieläpä oma äiti, pyytää sielumessua elävälle ihmiselle? Se on suuri synti, noituuteen verrattava, mutta tietämättömyytesi tähden se annetaan sinulle anteeksi. Rukoile sinä mieluummin Taivaan Kuningatarta, ainaista Puolustajaa ja Auttajaa, antamaan hänelle terveyttä sekä antamaan myös sinulle anteeksi väärät ajatuksesi. Ja kuule, mitä minä vielä sanon sinulle, Prohorovna: sinun poikasi joko kohta itse palaa luoksesi tai lähettää varmasti kirjeen. Tiedä se! Mene ja ole tästä lähin rauhallinen! Poikasi elää, sanon sen sinulle.
— Rakkaamme, palkitkoon sinua Jumala, sinä hyväntekijämme, sinä meidän kaikkien ja meidän syntiemme puolesta rukoilija…
Mutta vanhus oli jo huomannut joukossa riutuneen, keuhkotautisen näköisen, mutta vielä nuoren talonpoikaisnaisen kaksi hehkuvaa, häneen suuntautunutta silmää. Nainen seisoi äänettömänä, katse pyysi jotakin, mutta näytti kuin hän ei uskaltaisi lähestyä.