Katerina Ivanovnan antamassa tehtävässä vilahti silmiin eräs seikka, joka myös kiinnitti tavattomasti hänen mieltään: kun Katerina Ivanovna mainitsi pienestä koulupojasta, tuon alikapteenin pojasta, joka oli ääneensä itkien juossut isänsä vieressä, — niin Aljošan mieleen välähti jo silloin, että tuo poika on varmaankin se äskeinen koulupoika, joka puri häntä sormeen, kun hän, Aljoša, tiedusti häneltä, miten oli loukannut häntä. Nyt Aleša oli melkein varma tästä tietämättä itsekään vielä minkä tähden. Kun näin syrjäseikat vetivät hänen huomiotaan puoleensa, niin hän tuli hyvälle tuulelle ja päätti olla »ajattelematta äsken aikaansaamaansa onnettomuutta» ja olla kiusaamatta itseään katumuksella sekä toimittaa asiansa, kävi miten kävi. Tätä ajatellen hän tuli taas reippaalle mielelle. Käännyttyään kadun nurkasta veljensä asuntoa kohti hän tunsi nälkää, otti taskustaan isältä saamansa vehnäleivän ja söi sen kulkiessaan. Se vahvisti häntä.
Dmitri ei ollut kotona. Talon isäntäväki — vanha puuseppä, hänen poikansa ja vanha vaimonsa — katselivat hieman epäluuloisesti Aljošaa. — Ei ole ollut kolmeen yöhön kotona, kenties on matkustanut jonnekin, — vastasi ukko Aljošan tarmokkaisiin tiedusteluihin. Aljoša ymmärsi hänen puhuvan saamiensa ohjeitten mukaisesti. Hänen kysymykseensä: »Eiköhän hän ole Grušenjkan luona ja piile taas Tuomaan hoivissa» (Aljoša puhui tahallaan näin avomielisesti) loi isäntäväki vastaukseksi häneen vain pelästyneen katseen. »He pitävät hänestä nähtävästi, pitävät hänen puoltaan», ajatteli Aljoša, »se on hyvä».
Viimein hän löysi Ozernaja-kadun varrelta pikkuporvarinlesken Kalmykovin talon, vanhan, kallellaan olevan talorähjän, jossa oli vain kolme ikkunaa kadulle päin ja likainen piha, jonka keskellä yksinään seisoi lehmä. Taloon tultiin pihan puolelta eteiseen. Eteisestä vasempaan asui vanha emäntä tyttärensä kanssa, joka myös oli vanha eukko. Molemmat tuntuivat olevan kuuroja. Kun Aljoša oli useampaan kertaan tiedustanut alikapteenin asuntoa, niin toinen heistä viimein tajusi, että kysyttiin heidän vuokralaisiaan, ja osoitteli sormellaan eteisen toiselle puolen viitaten oveen, joka vei siistimpään tupaan. Alikapteenin asunto näytti tosiaankin olevan aivan yksinkertainen tupa. Aljoša tarttui jo kädellään oven ripaan avatakseen oven, mutta äkkiä häntä hämmästytti se, että oven takana oli tavattoman hiljaista. Hän tiesi kuitenkin Katerina Ivanovnan kertomasta, että virasta erotettu alikapteeni oli perheellinen mies. »Joko he kaikki nukkuvat tai kenties ovat kuulleet minun tulevan ja odottavat, kunnes avaan oven. On parasta, että minä ensin koputan», — ja hän koputti. Kuului vastaus, vaikka ei aivan heti, vaan ehkä noin kymmenen sekunnin kuluttua.
— Kuka siellä? — huusi joku kovalla äänellä ja hyvin vihaisesti.
Aljoša avasi oven ja astui kynnyksen yli. Hän tuli tupaan, joka oli jokseenkin tilava, mutta täpö täynnä sekä ihmisiä että kaikenlaista taloustavaraa. Vasemmalla oli iso venäläinen uuni. Uunin luota vasemmalla puolella olevan ikkunan luo oli yli koko huoneen pingoitettu nuora, johon oli ripustettu erilaisia riepuja. Sekä vasemmalla että oikealla olevan seinän vieressä oli kudotulla peitteellä peitetty vuode. Toisella niistä, vasemmanpuolisella, oli päällekkäin neljä karttuunityynyä, toinen toistaan pienempiä. Oikeanpuolisella vuoteella oli vain yksi hyvin pieni tyyny. Kauempana etunurkassa oli pieni verholla tai lakanalla erotettu ala, joka oli muodostettu siten, että poikittain nurkan kohdalle oli pingoitettu nuora, jonka yli vaate oli heitetty. Tämän verhon takaa näkyi syrjittäin niinikään vuode, joka oli laitettu lavitsalle ja sen viereen asetetulle tuolille. Yksinkertainen, puinen, nelikulmainen maalaispöytä oli siirretty etunurkasta keskimmäisen ikkunan luo. Kaikki kolme ikkunaa, joissa kussakin oli neljä pientä, vanhuuttaan jo vihertäväksi käynyttä ruutua, olivat hyvin himmeät ja tarkoin suljetut, niin että huoneessa oli jokseenkin tukahduttavaa eikä juuri valoisaa. Pöydällä oli paistinpannu, jossa oli paistettujen munien jätteitä, sekä nakerrettu leipäpala ja sen lisäksi puolituoppinen, jonka pohjalla oli vielä hiukan jäljellä ilolientä. Tuolilla vasemmanpuolisen vuoteen luona oli rouvan näköinen naishenkilö, yllään karttuunipuku. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat, keltaiset. Hyvin kuopallaan olevat posket ilmaisivat heti, että hän oli sairas. Mutta kaikkein enimmän hämmästytti Aljošaa tuon naisraukan katse, joka oli tavattoman kysyvä ja samalla kertaa hirveän kopea. Ja Aljošan puhuessa isännän kanssa tämä rouva oli koko ajan vaiti, suuret ruskeat silmät siirtyen toisesta puhujasta toiseen aina yhtä ylpeän ja kysyvän näköisinä. Tämän rouvan vieressä vasemmanpuolisen ikkunan luona seisoi nuori tyttö, jolla oli jokseenkin rumat kasvot ja punertavat harvat hiukset ja jonka puku oli köyhä, vaikkakin sangen siisti. Hän tarkasteli ylenkatseellisesti sisäänastunutta Aljošaa. Oikealla puolella, niinikään vuoteen luona, istui vielä eräs naisolento. Tämä oli sangen säälittävä ilmiö, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuori tyttö, joka oli kyttyräselkäinen eikä kyennyt liikkumaan, koska hänen jalkansa, kuten Aljošalle myöhemmin sanottiin, olivat kuivettuneet. Hänen kainalosauvansa seisoivat hänen vieressään nurkassa vuoteen ja seinän välissä. Tyttö-raukan ihmeen kauniit ja hyvyyttä osoittavat silmät katselivat Aljošaa rauhallisesti ja nöyrästi. Pöydän ääressä istui munan jätteitä lopetellen noin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen herrasmies, lyhyenläntä, laihanpuoleinen, heikko ruumiinrakenteeltaan, tukka punertava, parta punainen ja harva muistuttaen suuressa määrin hajalleen revittyä niinistä pesuhoskaa (tämä vertaus ja erityisesti sana »pesuriepu» välähti jostakin syystä heti ensi katsauksella Aljošan mieleen, hän muisti sen sittemmin). Ilmeisesti juuri tämä herrasmies oli huutanut oven takaa: »kuka siellä!» sillä muita mieshenkilöitä ei huoneessa ollut. Mutta kun Aljoša astui sisälle, niin hän ponnahti penkiltä pöydän äärestä ja pyyhkien nopeasti suutaan reiäkkäällä lautasliinalla kiiruhti Aljošan luo.
— Munkki kerää varoja luostarille, jopa tiesikin, kenen luo on tultava! — lausui samassa vasemmassa nurkassa seisova neito kovalla äänellä. Mutta herrasmies, joka oli juossut Aljošan luo, pyörähti nopeasti kantapäillään häneen päin ja sanoi kiihtyneellä, omituisen katkonaisella äänellä hänelle:
— Ei Varvara Nikolajevna, ei se ole sitä, arvasitte väärin. Sallikaa minun vuorostani kysyä, — lausui hän kääntyen äkkiä taas Aljošan puoleen, — mikä on antanut teille aiheen tulla… tänne syrjäsopukkaan?
Aljoša katsoi häneen tarkkaavaisesti, hän näki ensimmäistä kertaa tämän miehen. Hänessä oli jotakin kulmikasta, hätiköivää ja ärsyttävää. Hän oli nähtävästi juuri ryypännyt, mutta ei ollut humalassa. Hänen kasvoissaan kuvastui äärimmäisyyteen menevä julkeus ja samalla — se oli omituista — ilmeinen pelkuruus. Hän oli sellaisen ihmisen kaltainen, joka on kauan alistunut ja kärsinyt, mutta joka äkkiä on hypännyt pystyyn ja tahtoo puolestaan näyttää olevansa jotakin. Tai vielä paremmin sanoen hän oli niinkuin ihminen, jonka mieli hirveästi tekisi lyödä teitä, mutta joka hirveästi pelkää, että te lyötte häntä. Hänen puheessaan ja hänen jokseenkin läpitunkevan äänensä painossa oli havaittavissa jonkinlaista hassahtavaa leikillisyyttä, väliin ilkeätä, väliin arkaa, eikä hän jaksanut pitää yllä aloittamaansa äänensävyä, vaan ääni muuttui katkonaiseksi. Kysymyksensä »syrjäsopukasta» hän teki ikäänkuin väristen, silmät pullollaan ja hypähtäen niin lähelle Aljošaa, että tämä astui koneellisesti askelen taaksepäin. Tämä herrasmies oli puettu tummaan, sangen huonoon nankinikankaiseen päällystakkiin, jota oli paikkailtu ja jossa oli tahroja. Hänen housunsa olivat tavattoman vaaleat, sellaiset, jommoisia ei kukaan ole pitänyt pitkään aikaan, ruudulliset ja jotakin hyvin ohutta kangasta, alhaalta rypistyneet ja sen vuoksi ylhäältä kutistuneet, aivan kuin hän olisi pitänyt niitä jo pikku poikana ja niinkuin sitten ne olisivat jääneet liian pieniksi.
— Minä… olen Aleksei Karamazov… — lausui Aljoša vastaukseksi kysymykseen.
— Ymmärrän ja tajuan sen varsin hyvin, — lausui heti herrasmies antaen ymmärtää, että hän muutenkin tiesi, kuka tulija oli. — Minä taas puolestani olen alikapteeni Snegirev, mutta toivoisin edelleenkin saavani tietää, mikä nimenomaan on antanut aiheen…