— Minä poikkesin vain omia aikojani tänne. Oikeastaan tahtoisin sanoa teille sanasen… Jos vain sallitte…
— Siinä tapauksessa on tässä tuolikin, suvaitkaa ottaa paikka. Vanhanaikaisissa komedioissa sanottiin: »Suvaitkaa ottaa paikka»… — ja alikapteeni otti nopealla liikkeellä tyhjän tuolin (se oli aivan yksinkertainen, maalaistyylinen, puinen eikä millään päällystetty) sekä asetti sen miltei keskelle huonetta. Siepattuaan sitten toisen samanlaisen tuolin itselleen hän istuutui vastapäätä Aljošaa, nytkin aivan lähelle häntä, niin että heidän polvensa melkein koskettivat toisiaan.
— Nikolai Iljitš Snegirev, entinen venäläinen jalkaväen alikapteeni, vaikkakin paheittensa häpäisemä, niin kuitenkin alikapteeni. Oikeastaan olisi sanottava: alikapteeni Pahasuinen, sillä vasta elämäni jälkimmäisellä puoliskolla olen tullut pahaksi suustani. Se ominaisuus saadaan alennustilassa.
— Niinpä kyllä, — hymähti Aljoša, — mutta saadaanko se tahtomatta vaiko tahallisesti?
— Jumala tietää, että tahtomatta. En ole koskaan, en koko elämäni aikana, ollut paha suustani, mutta äkkiä kaaduin ja nousin pystyyn pahasuisena. Se on korkeamman voiman vaikutusta. Minä huomaan, että teitä kiinnostavat nykyaikaiset kysymykset. Mutta millä tavoin minä olen voinut herättää siinä määrin mielenkiintoa, sillä minähän elän oloissa, joissa ei voi ottaa vieraita vastaan.
— Minä tulin… sen äskeisen asian vuoksi…
— Sen saman asian? — keskeytti alikapteeni kärsimättömästi.
— Tuon teidän kohtauksenne johdosta veljeni Dmitri Fjodorovitšin kanssa, — lausui Aljoša kömpelösti.
— Minkä kohtauksen. Tuonko saman? Siis pesurievun, niinisen saunahoskan johdosta? — sanoi alikapteeni työntyen äkkiä niin lähelle, että heidän polvensa tällä kertaa todella kolahtivat yhteen. Hänen huulensa puristuivat omituisella tavalla viivaksi.
— Minkä niinihoskan? — mutisi Aljoša.