— Hän on tullut valittamaan sinulle, isä, minua vastaan! — huudahti verhon takaa nurkasta äskeisen pojan ääni, joka jo oli tuttu Aljošalle. — Minä purin häneltä äsken sormen! — Verho työntyi syrjään, ja Aljoša näki äskeisen vihamiehensä nurkassa jumalankuvien alla, lavitsalle ja tuolille laitetussa vuoteessa. Poika makasi peitteenään päällystakkinsa ja lisäksi vielä vanha, pumpulilla täytetty peite. Ilmeisesti hän oli sairas ja palavista silmistä päättäen kuumeessa. Hän katseli Aljošaa nyt pelkäämättä, toisin kuin äsken: »Kotona, näes, et pääse kimppuuni.»
— Mitenkä sinä olet sormen purrut? — lausui alikapteeni hypäten tuoliltaan. — Teiltäkö hän on purrut sormen?
— Niin, minulta. Hän oli äsken kivisillä poikien kanssa kadulla. Niitä oli kuusi häntä vastaan heittelemässä, ja hän oli yksin. Minä menin hänen luokseen, mutta hän heitti minuakin kivellä ja sitten vielä toisen kiven päähäni. Minä kysyin, mitä olen hänelle tehnyt. Hän hyökkäsi äkkiä kimppuuni ja puri kipeästi sormeani, en tiedä minkä tähden.
— Minä annan hänelle heti selkään! Tuossa paikassa annan selkäsaunan, — sanoi alikapteeni, joka oli jo kokonaan hypännyt tuoliltaan.
— Enhän minä ollenkaan valita, minä vain kerroin… — En ollenkaan tahdo, että hän saisi selkäänsä. Ja hänhän taitaa nyt olla sairaskin…
— Luulitteko todellakin, että minä annan hänelle selkään? Ettäkö minä otan heti Iljušetškan ja pieksän häntä edessänne teidän suureksi mielihyväksenne? Joko te sitä kohta tahdotte? — lausui alikapteeni kääntyen äkkiä Aljošaan päin ja tehden sellaisen eleen kuin aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa. — Minun on sääli, hyvä herra, teidän sormeanne, mutta jos tahdotte, niin mieluummin kuin pieksän Iljušetškaa minä heti teidän nähtenne oikeutetuksi tyydytykseksenne hakkaan pois neljä omaa sormeani tällä veitsellä. Luullakseni neljä sormea riittää teille kostonhimonne tyydyttämiseksi ettekä vaadi enää viidettä?… — Hän pysähtyi äkkiä aivan kuin olisi tukehtumaisillaan. Jokainen piirre hänen kasvoissaan liikkui ja nytkähteli, ja hän oli hyvin uhmailevan näköinen. Hän oli kuin haltioissaan.
— Nyt luulen ymmärtäneeni kaiken, — vastasi Aljoša hiljaa ja surullisesti istuen edelleen paikallaan. — Teidän poikanne on siis hyvä poika, hän rakastaa isäänsä ja hyökkäsi minun kimppuuni, koska olen sen miehen veli, joka on teitä loukannut… Minä ymmärrän nyt sen, — toisti hän miettivänä. — Mutta veljeni Dmitri Fjodorovitš katuu tekoaan, minä tiedän sen, ja jos hän vain voi tulla luoksenne tai, mikä olisi parasta, tavata teidät taas samassa paikassa, niin hän pyytäisi teiltä anteeksi kaikkien kuullen… jos sitä haluatte.
— Toisin sanoen kiskaisi pois parran ja pyysi anteeksi… Kaikki mukamas on lopussa ja hyvitys annettu, eikö niin?
— Ei, ei, päinvastoin hän tekee kaiken, mitä vain haluatte ja miten vain haluatte!
— Niin että jos minä pyytäisin hänen ylhäisyyttään lankeamaan edessäni polvilleen tuossa samaisessa ravintolassa, — »Pääkaupunki» on sen nimi, — tai torilla, niin hän lankeaisi?