— Ahaa, se on siis vielä suunnitelman asteella. Se ei lähde suoraan hänestä, vaan ainoastaan teidän hehkuvan sydämenne jaloudesta. Olisitte sanonutkin niin. Ei, näin ollen sallikaa minun vielä kertoa veljenne kaikkein korkeimmasta ritarillisesta upseerijaloudesta, sillä hän toi sen silloin ilmi. Hän lakkasi vetämästä minua pesurievusta, päästi vapaaksi: »Sinä», sanoo hän, »olet upseeri ja minä olen upseeri, — jos voit löytää sekundantin, oikean ihmisen, niin lähetä hänet luokseni — minä annan hyvityksen, vaikka sinä oletkin hunsvotti!» Niin hän sanoi. Totisesti se on ritarillista henkeä! Me poistuimme silloin Iljušan kanssa, mutta jalo ja ylevä kuva syöpyi iäksi Iljušan muistiin. Ei, eipä meistä ole enää aatelisten tapojen noudattajiksi. Arvostelkaa itse, suvaitsitte äsken itse olla minun salissani, — mitä näitte? Kolme naishenkilöä siellä istuu, yksi on jalaton ja vähämielinen, toinen jalaton ja kyssäselkä, kolmannella on jalat, mutta hän on taas ylen viisas, on naisylioppilas, Pietariin palaa taas mieli, siellä hän Nevan äyräillä etsiskelee venäläisen naisen oikeuksia. Iljušasta en puhu, hän on vasta yhdeksän vuoden ikäinen, ypö yksin maailmassa, sillä jos minä kuolen, niin mitä koko tuosta joukosta tulee, kysyn vain sitä. Jos näin on, niin mitenkä sitten käy, jos haastan hänet kaksintaisteluun ja hän tappaa minut siinä? Miten silloin käy heille kaikille? Vielä pahempi olisi, jos hän ei tappaisi minua, vaan tekisi vain raajarikoksi: työtä ei voi tehdä, mutta suu on kuitenkin olemassa, kuka sen syöttää, tuon minun suuni, ja kuka heitä silloin ruokkii? Vai olisiko lähetettävä Iljuša koulunkäynnin sijasta joka päivä kerjäämään? Tämmöistä merkitsisi minulle hänen haastamisensa kaksintaisteluun, se on typerä sana eikä mitään muuta.
— Hän pyytää teiltä anteeksi. Hän lankeaa jalkoihinne keskellä toria, — huudahti taas Aljoša leimuavin silmin.
— Minä aioin haastaa hänet oikeuteen, — jatkoi alikapteeni, — mutta avatkaahan lakikirjamme, miten suuren hyvityksen olen persoonallisesta loukkauksesta saapa loukkaajalta? Silloin yht'äkkiä kutsuu minut luokseen Agrafena Aleksandrovna ja huutaa: »Älä rohkene ajatellakaan semmoista! Jos haastat hänet oikeuteen, niin minä saatan julkisesti koko maailman tietoon, että hän pieksi sinua konnuutesi tähden, ja silloin joudut itse oikeuden kynsiin.» Jumala yksin näkee, kuka tässä on konnuuden alkujuuri ja kenen käskystä minä tässä olen toiminut pienenä avustajana, — enköhän juuri hänen itsensä hommissa ja Fjodor Pavlovitšin? »Sitäpaitsi», lisäsi hän, »ajan sinut ainaiseksi tiehesi etkä vastedes saa minulta mitään ansiotyötä. Kauppiaalleni sanon myös (noin hän nimittää tuota ukkoa: kauppiaani), ja hänkin ajaa sinut matkaasi.» Ajattelen nyt, että jos kauppiaskin ajaa minut pois, niin mistä minä silloin saan ansiotyötä? Vain he kaksi ovatkin olleet turvanani, sillä teidän isänne Fjodor Pavlovitš ei ainoastaan ole lakannut luottamasta minuun, vaan eräästä aivan asiaankuulumattomasta syystä aikoo saattaa minut oikeuden eteen, koska hänellä on hallussaan kuittejani. Tämän johdosta minä olen ollut hyvin hiljaa, ja te olette nyt nähnyt syvemmälle asioihin. Sallikaa nyt kysyä: puriko hän äsken kipeästi sormeanne, Iljuša nimittäin? Sisällä hänen läsnäollessaan en uskaltanut tätä asiaa näin yksityiskohtaisesti kysyä.
— Kyllä, hyvin kipeästi, ja hän oli hyvin ärtynyt. Hän kosti minulle teidän puolestanne, koska olen Karamazov, se on minulle nyt selvää. Mutta olisittepa nähnyt, miten hän oli kivisodassa koulutovereittensa kanssa! Se on hyvin vaarallista, he voivat hänet tappaa, he ovat lapsia ja ymmärtämättömiä, kivi lentää ja voi puhkaista pään.
— Ja onkin jo sattunut, jos ei päähän, niin rintaan, sydämen yläpuolelle, siihen on tänään kivi iskenyt, siinä on mustelma, tuli kotiin itkien ja voihkien ja on nyt sairas.
— Ja tiedättekö, hän itse siellä juuri ensiksi hyökkäileekin kaikkien kimppuun, hän on suuttunut teidän puolestanne, sanovat hänen äsken pistäneen erästä poikaa, Krasotkinia, kynäveitsellä kylkeen…
— Olen kuullut siitäkin, se on vaarallista: Krasotkin on täkäläinen virkamies, siitä saattaa vielä tulla huolia…
— Neuvoisin teitä, — jatkoi Aljoša innokkaasti, — joksikin aikaa jättämään hänet kokonaan pois koulusta, kunnes hän talttuu… ja tuo viha hänestä häviää…
— Viha! — tarttui alikapteeni puheeseen. — Vihapa juuri! Pienessä olennossa suuri viha. Te ette vielä tiedä tätä kaikkea. Sallikaa minun selittää juttu lähemmin. Asia on niin, että tuon tapahtuman jälkeen kaikki koulupojat koulussa alkoivat haukkua häntä pesurievuksi. Koululapset ovat säälimätöntä väkeä: erikseen he ovat Herran enkeleitä, mutta yhdessä, varsinkin kouluissa, he usein ovat sangen säälimättömiä. He alkoivat häntä härnätä, Iljušassa kuohahti kunniantunto. Tavallinen poika, joka ei voimakkaasti ole kiintynyt isäänsä, olisi nöyrtynyt, hävennyt isäänsä, mutta tämä nousi yksin kaikkia vastaan isänsä puolesta. Isänsä puolesta ja totuuden puolesta, oikeuden puolesta. Sillä mitä hän silloin kärsi, kun hän suuteli veljenne kättä ja huusi hänelle: »Antakaa anteeksi isälle, antakaa anteeksi isälle», — sen tietää ainoastaan Jumala ja minä. Ja niinpä meidän lapsemme — ei teidän vaan meidän, — halveksittujen mutta jalosukuisten kerjäläisten lapset, tuntevat totuuden maan päällä jo yhdeksän vuoden ikäisinä. Mitäpä rikkaat: he eivät koko elämänsä aikana joudu tuntemaan semmoista syvyyttä, mutta minun Iljuškani juuri tuolla hetkellä, nimittäin torilla, samalla kuin hän suuteli veljenne kättä, oppi tuntemaan koko totuuden. Häneen meni tämä totuus, ja se on tappanut hänet ainaiseksi, — lausui alikapteeni kiihkeästi ja taaskin aivan kuin raivostuneena ja löi samassa oikealla nyrkillään vasenta kämmentään, ikäänkuin olisi tahtonut näkyvällä tavalla osoittaa, miten »totuus» hänen Iljušansa oli tappanut. — Samana päivänä hän sai kuumeen, houraili koko yön. Koko sinä päivänä hän puhui vähän kanssani, oli enimmäkseen vaiti, mutta minä huomasin: hän katselee katselemistaan minua nurkasta, vaikka painautuu yhä enemmän ikkunaan päin ja on lukevinaan läksyjään, mutta minä näen, että hänellä on muuta mielessä kuin läksyt. Seuraavana päivänä minä ryyppäsin surusta enkä muista paljoa, syntinen ihminen. Äitikulta alkoi myös itkeä, — minä pidän hyvin paljon äitikullasta, — no niin, surusta huuhtelin kurkkuani, viimeisillä rahoilla. Te, hyvä herra, älkää halveksiko minua: meillä Venäjällä ovat humalaiset ihmiset kaikkein hyväsydämisimmät. Kaikkein hyväsydämisimmät ihmiset meillä ovat myös enimmän humalassa. Makaan noin enkä erikoisesti muista Iljušaa sinä päivänä, mutta juuri samana päivänä pojat koulussa häntä pilkkasivat aamusta asti: »Pesuriepu», huutavat hänelle, »isäsi vedettiin pesurievustaan ulos kapakasta, ja sinä juoksit hänen vieressään ja pyysit anteeksi.» Kolmantena päivänä hän tuli taas koulusta eikä ollut entisensä näköinen, vaan hyvin kalpea. Mikä sinun on, sanon. Hän ei puhu mitään. No, eihän meillä sisällä kannattanut puhua, siellä heti äiti ja neitoset puuttuvat puheeseen, — tytöt muuten olivat saaneet tietää kaiken jo ensimmäisenä päivänä. Varvara Nikolajevna alkoi jo äristä: »Narrit, ilvehtijät, voiko teillä olla mitään järkevällä tavalla tehtyä?» — Aivan niin, sanon, Varvara Nikolajevna, voiko meillä olla mikään järkevällä pohjalla? Sillä puheella pääsin heistä sillä kertaa. Illemmällä sitten vein pojan ulos kävelemään. Meillä, tietäkää se, oli tapana hänen kanssaan ennenkin joka ilta käydä ulkona kävelemässä juuri tätä samaa tietä, jota me nyt kuljemme, meidän portiltamme tuonne tuon ison kiven luo, joka yksinään törröttää tien vieressä säleaidan luona, missä kaupungin laidunmaa alkaa: tämä on autio ja kaunis paikka. Kuljemme Iljušan kanssa; hänen kätösensä on minun kädessäni kuten tavallisesti. Pikkuinen on hänen kätensä, sormet hienot, kylmät, — hänen rintansa on nimittäin kipeä. — »Isä», sanoo, »isä!» — Mitä, sanon hänelle — näen hänen silmiensä kiiluvan. — »Isä, kuinka hän sinua silloin niin, isä!» — Minkä sille tekee, Iljuša, sanon. — »Älä sovi hänen kanssaan, isä, älä sovi, Koulupojat sanovat, että hän on antanut sinulle siitä kymmenen ruplaa.» — Ei, sanon, Iljuša, rahaa minä en ota häneltä nyt millään ehdolla. Silloin hän alkoi kovasti vapista, otti käteni molempien kätöstensä väliin, suutelee niitä taas. — »Isä», sanoo, »isä, kutsu hänet kaksintaisteluun, koulussa härnäilevät, että sinä olet pelkuri etkä kutsu häntä kaksintaisteluun, vaan otat häneltä kymmenen ruplaa.» — Kaksintaisteluun, Iljuša, minä en voi häntä haastaa, vastaan minä, ja selitän hänelle lyhyesti kaiken sen, mitä juuri olen teille samasta asiasta esittänyt. Hän kuunteli: — »Isä», sanoo, »isä, älä kuitenkaan sovi; kun minä kasvan suureksi, niin minä itse kutsun hänet kaksintaisteluun ja tapan hänet!» Hänen silmänsä leimuavat ja palavat. No, näinkin ollen olen sentään isä, täytyyhän minun sanoa hänelle totuuden sana: on synti, sanon hänelle, tappaa kaksintaistelussakin. — »Isä», sanoo, »minä kaadan hänet maahan, kun tulen suureksi, lyön sapelin hänen kädestään omalla sapelillani, hyökkään hänen kimppuunsa, kaadan hänet maahan, heilutan hänen päällään sapelia ja sanon hänelle: voisin heti tappaa sinut, mutta annan sinulle anteeksi, siitä sait!» — Näettekö, näettekö, hyvä herra, millainen prosessi on tapahtunut hänen päässään näinä kahtena päivänä, hän on yötä päivää ajatellut vain tuota kostamista sapelilla ja luultavasti nähnyt öisin tätä hourenäyissään. Hän alkoi vain palata koulusta aina pahasti piestynä, toissa päivänä minä sain kaiken tietää, ja te olette oikeassa, minä en lähetä häntä enää kouluun. Sain tietää hänen taistelevan yksinään koko luokkaa vastaan ja itse haastavan kaikkia taisteluun, hän kiehuu itse vihaa ja on sydämistynyt, — minä pelästyin silloin hänen puolestaan. Olemme taas kerran kävelyllä. — »Isä», kysyy hän, »ovathan rikkaat kaikkein voimakkaimpia maailmassa?» — Niin, sanon, Iljuša, ei ole maailmassa ketään voimakkaampaa kuin rikas. — »Isä», sanoo, »minä rikastun, menen upseeriksi ja lyön kaikki, keisari palkitsee minut, minä tulen sitten tänne, eikä kukaan uskalla»… Sitten hän oli jonkin aikaa vaiti ja sanoi — huulet värisevät hänellä yhä kuten ennenkin: — »Isä», sanoo, »kuinka paha kaupunki tämä meidän kaupunkimme on, isä!» — Niin, sanon, Iljušetška, eihän tämä meidän kaupunkimme järin hyvä ole. — »Isä», sanoo, »muutetaan toiseen kaupunkiin, hyvään kaupunkiin, jossa teistä ei mitään tiedetä.» — Muutamme, sanon, muutamme, Iljuša, — kunhan vain saan säästetyksi rahaa. Olin mielissäni, kun sain tilaisuuden haihduttaa hänen mielestään synkät ajatukset, ja me aloimme yhdessä haaveilla, miten me muutamme toiseen kaupunkiin, ostamme oman hevosen ja rattaat. Äidin ja sisaret panemme ajopeleihin istumaan, peitämme heidät, itse kävelemme vieressä, joskus vain panen sinutkin istumaan ja itse kävelen sivulla, sillä omaa hevosta pitää säästää, eiväthän kaikki voi olla rattailla, ja niin sitten lähdetään. Hän ihastui tästä ja ennen kaikkea siitä, että tulee olemaan oma hevonen ja hän itse ajaa sillä. Onhan tunnettu asia, että venäläinen poika on jo syntyessään hevosmies. Puhelimme kauan. Jumalan kiitos, ajattelen, olen saanut hänet ilostumaan ja lohdutetuksi. Tämä tapahtui toissa iltana, mutta eilen illalla olivat asiat jo toisin. Taas hän meni aamulla kouluun ja tuli takaisin synkkänä, hyvin synkkänä. Illalla otin häntä kädestä, vein kävelemään, hän oli vaiti, ei puhu. Tuuli alkaa silloin puhaltaa, aurinko meni piiloon. Tuntui syksyiseltä ja alkoi jo olla pimeäkin, — kuljemme, meillä on kummallakin ikävä. — No, poika, kuinkas me, sanon, sinun kanssasi lähdemme matkaan, — aion johtaa eiliseen keskusteluun. Hän on vaiti. Tunnen vain, että hänen sormensa minun kädessäni vavahtavat. Ohoo, ajattelen, huonosti ovat asiat, nyt on jotakin uutta. Me tulimme niinkuin nyt tämän saman kiven luo, minä istuuduin tälle kivelle, taivaalla leijailee myötäänsä leijoja, ne humisevat ja ratisevat, niitä näkyy kolmisenkymmentä. Nythän on leijojen laskemisaika. Kuulehan, sanon, Iljuša, olisipa aika meidänkin laskea ilmaan viimevuotinen paperileijamme. Minäpä laitan sen kuntoon, mihin sinä olet pistänyt sen talteen? Poikani on vaiti, katselee sivulle, seisoo syrjittäin minuun. Samassa alkoi tuuli äkkiä tohista, nosti hiekkaa ilmaan… Hän heittäytyi yht'äkkiä minua vastaan, syleili molemmin käsin kaulaani, likisti minua. Tiedättekö, jos lapset ovat vaiteliaita ja ylpeitä ja pidättävät kauan kyyneliään, niin kun he yht'äkkiä heltyvät suuren surun tullen, silloin eivät kyynelet vain rupea tippumaan, vaan tulvahtavat virtoina. Lämpimällä kyyneltulvallaan hän kostutti kokonaan kasvoni. Hän alkoi itkeä ääneensä, nytkähteli kuin suonenvedossa, puristaa minua itseänsä vastaan, minä istun kivellä. — »Isäkulta», huutaa, »isäkulta, rakas isä, kuinka hän häpäisi sinua!» Minäkin aloin silloin ääneeni itkeä, istumme ja vapisemme sylitysten. — »Isäkulta», sanoo, »isäkulta!» — Iljuša, sanon hänelle, Iljušetška! Ei kukaan meitä silloin nähnyt, Jumala yksin näki, ehkäpä hän kirjoittaa sen minun ansioluettelooni. Kiittäkää veljeänne, Aleksei Fjodorovitš. Ei, poikaani minä en teitä hyvittääkseni pieksä!
Hän lopetti taas äskeisellä ilkeällä ja hassahtavalla koukkupuheellaan. Aljoša tunsi kuitenkin, että alikapteeni jo luotti häneen ja että jos hänen sijassaan olisi joku toinen, niin tälle toiselle ei tuo mies noin »jaarittelisi» eikä kertoisi sitä, mitä oli nyt hänelle kertonut. Tämä rohkaisi Aljošaa, jonka sydän värisi kyynelissä.