— Oi, kuinka minä tahtoisin päästä sovintoon poikanne kanssa! — huudahti hän. — Jospa te sen saisitte toimeen…
— Aivan niin, — mutisi alikapteeni.
— Mutta nyt on puhuttava toisesta asiasta, aivan toisesta asiasta, kuulkaahan, — jatkoi Aljoša huudahteluaan, — kuulkaa! Minulle on annettu toimitettavaksi asia teille: tämä sama vei jeni, tämä Dmitri, on loukannut myös morsiantaan, erinomaisen jaloa tyttöä, josta te varmaankin olette kuullut. Minulla on oikeus kertoa teille häntä kohdanneesta loukkauksesta, minun on velvollisuuskin tehdä se, sillä hän, kuultuaan teitä kohdanneesta häväistyksestä ja saatuaan tietää teidän onnettomasta asemastanne, antoi tehtäväkseni nyt juuri… äsken… tuoda teille tämän avustuksen häneltä… mutta yksistään häneltä, ei Dmitriltä, joka on hylännyt hänetkin, ei ensinkään Dmitriltä eikä minulta, hänen veljeltään, eikä keneltäkään muulta kuin häneltä, vain häneltä yksin! Hän rukoilee teitä ottamaan vastaan avustuksensa… teitä molempia on loukannut sama mies… Hän muistikin teidät vasta silloin, kun häntä kohtasi samanlainen loukkaus (loukkauksen voimasta) — kuin minkä te olitte Dmitrin puolelta kärsinyt! Tässä siis sisar tulee auttamaan veljeä… Hän nimenomaan antoi tehtäväkseni taivuttaa teidät ottamaan häneltä vastaan nämä kaksisataa ruplaa niinkuin sisarelta, koska tiesi teidän olevan suuressa puutteessa. Ei kukaan saa tätä tietää, ei mitään vääriä juoruja voi syntyä… tässä ovat nämä kaksisataa ruplaa ja, minä vannon, — teidän täytyy ottaa ne vastaan, muuten… muuten täytyy siis kaikkien maailmassa olla toistensa vihollisia! Mutta onhan maailmassa veljiäkin… Teillä on jalo sydän, teidän täytyy ymmärtää tämä, täytyy!…
Ja Aljoša ojensi hänelle kaksi uutta sadan ruplan seteliä. He seisoivat silloin kumpikin juuri ison kiven luona aidan vieressä, eikä läheisyydessä ollut ketään. Setelit näyttivät tekevän alikapteeniin peloittavan vaikutuksen: hän hätkähti, mutta aluksi vain ikäänkuin hämmästyksestä: mitään tämmöistä ei ollut kajastellutkaan hänen mielessään, eikä hän ollenkaan ollut odottanut tämmöistä käännettä. Apua joltakulta, vieläpä näin tuntuvaa, hän ei ollut toivonut unissaankaan. Hän otti setelit eikä melkein kokonaiseen minuuttiin kyennyt mitään vastaamaan, jotakin aivan uutta välähti hänen kasvoissaan.
— Tämä on siis minulle, minulle, näin paljon rahaa, kaksisataa ruplaa! Hyväinen aika! En ole neljään vuoteen nähnyt semmoista rahamäärää, — voi hyvä Jumala! Ja sanoo, että on sisar… Ja ihanko todella, ihan todella!
— Vannon teille, että kaikki, mitä teille sanoin, on totta! — huudahti
Aljoša. Alikapteeni punastui.
— Kuulkaahan, ystäväni, kuulkaa, jos minä nyt otan nämä vastaan, niin enhän menettele alhaisesti? Nimittäin teidän silmissänne, Aleksei Fjodorovitš, enhän, enhän menettele alhaisesti? Ei, Aleksei Fjodorovitš, kuunnelkaa loppuun asti, kuunnelkaa loppuun, — puheli hän kiireesti nykien Aljošaa molemmin käsin, — te nyt tahdotte sillä taivuttaa minut ottamaan, että »sisar» lähettää, mutta sisimmässänne, omassa mielessänne, — ettekö tunne halveksimista minua kohtaan, jos minä otan vastaan, mitä?
— Enhän, en! Vannon sieluni pelastuksen kautta, että en! Eikä kukaan saa milloinkaan siitä tietää, vain me: minä, te ja hän sekä vielä eräs rouva, hänen hyvä ystävänsä…
— Mitäpä rouvasta! Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, kuulkaa loppuun asti, nythän on tullut sellainen hetki, että täytyy kuulla loppuun asti, sillä te ette saata ymmärtääkään, mitä minulle nyt voivat merkitä nämä kaksisataa ruplaa, — jatkoi mies-parka tullen vähitellen yhä enemmän jonkinmoisen sekavan, miltei rajun riemun valtaan. Hän oli kuin pyörällä päästään, puhui hyvin nopeasti ja kiireesti, aivan kuin peläten, että hänen ei anneta sanoa kaikkea sanottavaansa. — Paitsi sitä, että tämä on rehellisesti saatua niin kunnioitetulta ja pyhältä »sisarelta», niin tiedättekö, että minä voin nyt hankkia lääkärin apua äitikullalle ja Ninalle — kyttyräselkäiselle enkelilleni, tyttärelleni? Luonani kävi tohtori Herzenstube, hyvästä sydämestään, tutki heitä kumpaakin kokonaisen tunnin: »En ymmärrä, sanoo, ensinkään.» Mutta kivennäisvesi, jota on täkäläisessä apteekissa (hän määräsi sitä), on hänelle kuitenkin epäilemättä hyödyksi, ja lääkekylpyjä jalkoja varten hän määräsi hänelle niinikään. Kivennäisvesi maksaa kolmekymmentä kopeekkaa, mutta sitä on juotava kenties neljäkymmentä kannua. Minä otin reseptin ja pistin sen hyllylle jumalankuvien alle, ja siellä se yhä on. Ninaa hän käski kylvettää eräässä liuoksessa, kuumissa ammeissa, joka päivä aamulla ja illalla, mutta kuinka me voimme panna tuommoisen parannuksen käyntiin asunnossamme ilman palvelijaa, ilman apua, ilman astiaa ja ilman vettä? Ninalla on paha reumatismi, minä en ole sitä vielä teille sanonut; öisin kivistää hänen koko oikeata puoltaan, hänellä on tuskia, ja, uskotteko, tämä enkelimme pysyy lujana, jotta ei tekisi meitä levottomiksi, ei vaikeroi, ettei herättäisi meitä. Me syömme mitä sattuu, mitä meidän kulloinkin onnistuu saada, mutta hänpä ottaa aivan viimeisen palan, jonka voisi viskata vain koiralle. »En minä ole tämän palan arvoinen, minä riistän sen teiltä, olen teidän taakkananne.» Tämmöistä kuvastuu hänen enkelimäisessä katseessaan. Me palvelemme häntä, mutta se rasittaa häntä: »En minä ole sitä ansainnut, en sitä ansaitse, minä olen arvoton raajarikko, hyödytön», — hänkö ei muka sitä ansaitsisi, kun hän on enkelimäisellä lempeydellään sovittanut meidät kaikki Jumalan kanssa, ilman hänen hiljaista sanaansa olisi meillä helvetti, yksinpä Varjankin mielen hän on saanut pehmitetyksi. Älkää myöskään tuomitko Varvara Nikolajevnaa, hän on myöskin enkeli, häntäkin on loukattu. Hän saapui luoksemme kesällä, ja hänellä oli kuusitoista ruplaa, oli ansainnut ne tunteja antamalla ja erottanut säästörahoiksi voidakseen matkustaa pois syyskuussa, toisin sanoen nyt, palata niillä Pietariin. Mutta me otimme hänen rahansa ja olemme käyttäneet ne elantoon, eikä hänellä nyt ole matkarahojaan, se on semmoinen juttu. Eikä hän voikaan lähteä, sillä hän raataa hyväksemme kuin orja, me olemme hänet valjastaneet ja satuloineet kuin hevoskaakin, hän hoitaa kaikkia, parsii, pesee, lakaisee lattian, laittaa äidin vuoteeseen, mutta äitikulta on oikullinen, äitikulta itkeä vetistelee, äitikulta ei ole täysijärkinen!… Nythän näillä kahdellasadalla ruplalla voin palkata piian, ymmärrättekö, Aleksei Fjodorovitš, voin ryhtyä parantamaan rakkaitteni terveyttä, lähetän ylioppilastytön Pietariin, ostan lihaa, panen uuden ruokajärjestyksen käytäntöön. Herra Jumala, tämähän on unelma!
Aljoša oli sanomattoman iloinen, että oli tuonut niin paljon onnea ja että miesparka oli suostunut ottamaan onnensa vastaan.