— Näittekö, näittekö! — vinkaisi hän Aljošalle kalpeana ja raivostuneena ja kohotti äkkiä ylös nyrkkinsä sekä heitti kaikin voimin rutussa olevat setelit maahan. — Näittekö? — vinkaisi hän vielä kerran osoittaen niitä sormellaan. — No, siinä se on!…
Ja nostaen yht'äkkiä oikean jalkansa hän hyökkäsi raivoisan vihan vallassa polkemaan niitä saappaansa korolla, huudahteli ja läähätti joka polkaisulla.
— Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! — Hän hypähti äkkiä takaisin ja ojentautui suoraksi Aljošan eteen. Koko hänen olemuksensa ilmaisi sanoin selittämätöntä ylpeyttä.
— Ilmoittakaa niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että pesuriepu ei myy kunniaansa! — huudahti hän levittäen kätensä ilmaan. Sitten hän kääntyi nopeasti ja lähti juoksemaan. Mutta hän ei ollut juossut viittä askeltakaan, kun hän pyörähti ympäri ja antoi äkkiä Aljošalle merkin kädellään. Ja vielä uudelleen ennättämättä juosta viittä askeltakaan hän kääntyi viimeisen kerran ympäri, mutta tällä kertaa ei hänen kasvoillaan ollut vääristynyttä naurua, vaan päinvastoin ne värisivät kyynelten peitossa. Hän huudahti itkunsekaisella, katkonaisella, läkähtyvällä äänellä ja kiireesti puhuen:
— Mitä olisin voinut sanoa pojalleni, jos olisin ottanut teiltä rahoja häpeämme korvaukseksi? — Ja tämän sanottuaan hän lähti juoksemaan kääntymättä enää ympäri. Aljoša katseli hänen jälkeensä sanomattoman murheellisena. Oi, hän ymmärsi, että tuo mies aivan viimeiseen silmänräpäykseen saakka ei tietänyt, että hän puristaa setelit kokoon ja paiskaa ne menemään. Pois juokseva ei käännähtänyt kertaakaan, Aljoša tiesi kyllä, että hän ei katsoisi taakseen. Hän ei tahtonut lähteä miehen jäljessä juoksemaan eikä kutsua häntä, hän tiesi minkä tähden. Mutta kun toinen katosi näkyvistä, otti Aljoša maasta molemmat setelit. Ne olivat hyvin rypistetyt, litistetyt ja hiekkaan poljetut, mutta aivan eheät, vieläpä rutisivatkin kuin uudet, kun Aljoša levitti ne auki ja silitti niitä. Saatuaan ne sileiksi hän taittoi ne kokoon, pisti taskuunsa ja lähti Katerina Ivanovnan luo tekemään selkoa siitä, miten hänen oli onnistunut suorittaa tämän antama tehtävä.
Viides kirja
Pro ja contra
1.
Kihlaus
Rouva Hohlakov oli taas ensimmäisenä Aljošaa vastaanottamassa. Hänellä oli kiire. Oli sattunut tärkeä tapaus: Katerina Ivanovnan hysteriakohtaus oli päättynyt pyörtymisellä, sitten oli seurannut »kauhea, hirveä heikkous, hänen silmänsä menivät vähän nurin ja hän alkoi hourailla. Nyt on kuumetta, on lähetetty hakemaan Herzenstubea, on lähetetty hakemaan tätejä. Tädit ovat jo täällä, mutta Herzenstube ei ole vielä tullut. Kaikki istuvat hänen huoneessaan ja odottavat. Jotakin on tulossa, hän on tajuton. Mitäs, jos tulee kuumetauti!»