Näin huudahtaessaan oli rouva Hohlakov vakavan ja pelästyneen näköinen: »Tämä on jo vakavaa, tämä on vakavaa», lisäsi hän joka sanan jälkeen, aivan kuin se, mitä Katerina Ivanovnalle aikaisemmin oli tapahtunut, ei olisi ollut vakavaa. Aljoša kuunteli häntä murheellisena: hän alkoi kertoa rouva Hohlakoville omia seikkailujaan, mutta tämä keskeytti hänet heti alussa: hänellä ei ollut aikaa, hän pyysi Aljošaa istumaan Lisen luona ja siellä odottamaan häntä.
— Lise, rakas Aleksei Fjodorovitš, — kuiskasi hän Alešalle melkein korvaan, — Lise hämmästytti minua ihmeellisesti äsken, mutta sai myös liikutetuksi, ja sentähden sydämeni antaa hänelle kaiken anteeksi. Ajatelkaahan, heti kun te olitte mennyt, hän alkoi äkkiä vilpittömästi katua, että oli pitänyt muka teitä pilkkanaan eilen ja tänään. Mutta eihän hän pilkannut, hän vain laski leikkiä. Nyt hän katui niin vakavasti, melkein itkien, että minä hämmästyin. Hän ei ole koskaan ennen vakavasti katunut, kun on pitänyt minua pilkkanaan, vaan on aina lyönyt asian leikiksi. Ja tehän tiedätte, että hän pilkkaa minua myötäänsä. Mutta nyt hän teki tuon vakavasti, nyt tapahtui kaikki vakavasti. Hän pitää erittäin suuressa arvossa teidän mielipidettänne, Aleksei Fjodorovitš, ja jos vain voitte, niin älkää loukkaantuko häneen älkääkä olko vaativainen. Minä itse en muuta teekään kuin hellin häntä, sillä hän on niin älykäs, — uskotteko sen? Hän sanoi äsken, että te olette ollut hänen lapsuutensa ystävä, »lapsuuteni totisin ystävä», — ajatelkaahan tätä, kaikkein totisin, entä minä sitten? Hänellä on tässä suhteessa tavattoman vakavat tunteet ja myös muistot ja, ennen kaikkea, nuo lausetavat ja sanat, mitä yllättävimmät sanat, niin että ei osaa odottaakaan, kun ne jo äkkiä tulevat suusta. Niinpä äsken hongasta esimerkiksi: meidän puutarhassamme oli hänen varhaisimman lapsuutensa aikana honka, saattaapa olla siellä vieläkin, niin ettei ole syytä puhua menneessä ajassa. Hongat eivät ole ihmisiä, ne pysyvät pitkät ajat muuttumattomina, Aleksei Fjodorovitš. »Äiti», sanoo hän, »minä muistan tuon hongan kuin unessa», — tuo »hongan kuin unessa» — hän sanoi sen jotenkuten toisin, minä sotken, honka on tyhmä sana, mutta hän puhui minulle tämän johdosta jotakin niin omaperäistä, että minä en mitenkään uskalla ryhtyä sitä selostamaan. Olen sitäpaitsi unohtanut kaiken. No, näkemiin, minä olen hyvin järkytetty ja tulen luultavasti hulluksi. Ah, Aleksei Fjodorovitš, kaksi kertaa elämäni aikana olen ollut tulemaisillani hulluksi ja minua on hoideltu. Menkää Lisen luo. Rohkaiskaa häntä, niinkuin te aina niin ihanasti osaatte sen tehdä. — Lise, — huudahti hän astuen oven luo, — nyt olen tuonut luoksesi Aleksei Fjodorovitšin, jota sinä olet niin suuresti loukannut, eikä hän ole ensinkään vihainen, vakuutan sen sinulle, päinvastoin hän ihmettelee, kuinka olet voinut sitä luulla!
— Merci, maman, tulkaa sisälle, Aleksei Fjodorovitš.
Aljoša astui sisään. Lise katseli häntä hieman hämillään ja sävähti äkkiä punaiseksi. Hän nähtävästi häpesi jotakin ja, kuten tällöin on tavallista, alkoi nopeasti puhua aivan muusta, aivan niinkuin tuo kokonaan toinen asia sillä hetkellä olisikin kiinnittänyt hänen mieltään.
— Äiti äsken yht'äkkiä kertoi minulle, Aleksei Fjodorovitš, koko jutun noista kahdestasadasta ruplasta ja tuosta teille annetusta tehtävästä… tuon köyhän upseerin luona… ja kertoi minulle koko tuon kauhean tapauksen, miten häntä loukattiin, ja, tiedättekö, vaikka äiti kertoo hyvin sotkuisesti… hän hyppää aina asiasta toiseen… niin minä itkin kuunnellessani. No, kuinka kävi, annoitteko te nuo rahat ja miten on nyt tuon onnettoman laita?…
— Siinäpä se onkin, että en antanut, ja tässä on pitkä historia, — vastasi Aljoša näyttäen puolestaan olevan enimmän huolestunut siitä, että ei ollut saanut annetuksi rahoja, vaikka Lise varsin hyvin huomasi hänenkin katselevan sivulle ja niinikään nähtävästi koettavan puhua muusta, kuin mitä oli mielessä. Aljoša istuutui pöydän luo ja alkoi kertoa, mutta jo ensimmäisistä sanoista alkaen hän lakkasi olemasta hämillään ja tempasi puolestaan Lisen mukaansa. Hän puhui voimakkaan tunteen vaikutuksen ja äskeisen tavallisuudesta poikkeavan vaikutelman alaisena ja hänen onnistui kertoa hyvin ja seikkaperäisesti. Hänellä oli ennenkin ollut tapana, jo Moskovassa Lisen ollessa lapsena, tulla hänen luokseen ja kertoa semmoista, mitä hänelle juuri oli tapahtunut tai mitä hän oli lukenut, tai muistella lapsuusaikansa kokemuksia. Toisinaan he molemmat haaveilivat yhdessä ja sepittelivät kahden kesken kokonaisia tarinoita, enimmäkseen iloisia ja naurattavia. Nyt he molemmat ikäänkuin siirtyivät äkkiä entisiin Moskovan aikoihin, kaksi vuotta taaksepäin. Liseä järkytti tavattomasti Aljošan kertomus. Aljoša osasi lämpimästi kuvata hänelle »Iljušetškan» koko olemuksen. Kun hän oli yksityiskohtaisesti kuvannut, mitenkä onneton mies polki rahat jalkojensa alle, niin Lise löi kätensä yhteen ja huusi voimatta hillitä tunteitaan:
— Te ette siis antanut rahoja, te annoitte hänen juosta pois tuolla tavoin! Herra Jumala, olisitte edes itse juossut hänen jälkeensä ja tavoittanut hänet…
— Ei, Lise, näin on parempi, että minä en juossut, — sanoi Aljoša, nousi tuolilta ja käveli huolestuneena huoneessa.
— Miksi parempi, missä suhteessa parempi? Nyt he ovat ilman leipää ja ovat hukassa!
— Eivät ole hukassa, sillä nämä kaksisataa ruplaa joutuvat kuitenkin heille. Hän ottaa ne kuitenkin huomenna. Huomenna hän aivan varmasti ottaa ne, — lausui Aljoša astellen mietteissään. — Näettekö, Lise, — jatkoi hän pysähtyen äkkiä hänen eteensä, — minä itse tein tässä virheen, mutta virhekin koitui hyväksi.