— No, Aljoša, me jätämme vielä suutelemiset sikseen, sillä emme osaa sitä vielä kumpikaan ja meidän on vielä odotettava hyvin kauan, — päätti hän äkkiä. — Sanokaa mieluummin, miksi te otatte minut, tämmöisen hupsun, sairaan hupsuttelijan, te, joka olette niin viisas, niin ajatteleva, niin huomaava? Ah, Aljoša, minä olen hirveän onnellinen, sillä en ole ollenkaan teidän arvoisenne!
— Olette hyvinkin, Lise. Minä lähden näinä päivinä luostarista kokonaan pois. Kun tulen maailmaan, niin minun pitää mennä naimisiin, sen tiedän. Näin on hän minua käskenyt. Kenet teitä paremman ottaisin… ja kuka muu kuin te ottaisi minut? Olen sitä jo harkinnut. Ensiksikin te tunnette minut lapsesta asti, ja toiseksi teillä on sangen paljon hyviä ominaisuuksia, joita minulla ei ollenkaan ole. Teillä on iloisempi mieli kuin minulla. Tärkeintä on, että te olette viattomampi kuin minä, joka olen jo saanut nähdä monenlaista, monenlaista… Ah, te ette tiedä, olenhan minäkin Karamazov! Mitä siihen tulee, että te nauratte ja teette pilaa myöskin minusta, niin päinvastoin naurakaa vain. Minä olen siitä hyvin iloinen. Te nauratte kuin pieni tyttö, mutta teidän ajatuksenne ovat kuin marttyyrin…
— Kuin marttyyrin? Kuinka niin?
— Niin, Lise, tuo äskeinen kysymyksenne, eikö meissä ole halveksimista tuota onnetonta kohtaan, kun me noin anatomin tavoin repostelemme hänen sieluaan, — tuo kysymys on marttyyrin kysymys… nähkääs, minä en mitenkään osaa sitä sanoa sanoilla, mutta se, jonka mieleen nousee tuollaisia kysymyksiä, se kykenee itse kärsimään. Lepotuolissa istuessanne te nytkin jo varmasti olette paljon ajatellut…
— Aljoša, antakaa minulle kätenne, miksi te otatte sen pois, — lausui Lise onnesta heikontuneella, ikäänkuin sortuneella äänellä. — Kuulkaa, Aljoša, mihin te pukeudutte, kun lähdette pois luostarista, millaiseen pukuun? Älkää naurako, älkää suuttuko, se on minusta hyvin, hyvin tärkeätä.
— Pukua, Lise, en ole vielä ajatellut, mutta minä pukeudun sellaiseen kuin te tahdotte.
— Minä tahdon, että teillä olisi tummansininen samettitakki, valkoinen pikeeliivi ja harmaa, pehmoinen majavaishattu… Sanokaa, uskoitteko tosiaan äsken, että minä en rakasta teitä, kun kielsin eilisen kirjeeni?
— Ei, en uskonut.
— Oi, sietämätön mies, parantumaton!
— Näettekö, minä tiesin, että te minua… luultavasti rakastatte, mutta minä olin uskovinani teitä, jotta teille olisi… mukavampi…