— Vielä sitäkin pahempi! Pahinta ja parasta kaikesta. Aljoša, minä rakastan teitä hirveästi. Äsken, kun teidän oli määrä tulla, minä päätin povata tällä tavoin: pyydän häneltä eilistä kirjettä, ja jos hän rauhallisesti ottaa sen esille ja antaa minulle (kuten häneltä aina kyllä voi odottaa), niin silloin on selvää, että hän ei ollenkaan rakasta minua, hänellä ei ole mitään tunteita minua kohtaan, hän on vain tyhmä ja arvoton poika ja minun elämäni on mennyttä. Mutta te jätitte kirjeen luostarikammioon ja se rohkaisi minua: eikö totta, te jätitte sen kammioon siksi, että aavistitte minun vaativan kirjettäni takaisin ettekä te halunnut sitä antaa? Eikö niin? Niinhän?
— Oh, Lise, ei se ole ollenkaan niin, kirjehän on mukanani nytkin ja oli äskenkin, täällä taskussa, kas tuossa se on.
Aljoša otti nauraen taskustaan kirjeen ja näytti sitä hänelle kaukaa.
— Mutta minä en anna sitä teille, katsokaa, minun käsistäni.
— Kuinka? Te siis äsken valehtelitte, olette munkki ja valehtelitte?
— Taisinpa valehdella, — nauroi Aleša, — valehtelin, ettei tarvitsisi antaa teille kirjettä. Se on minulle hyvin kallis, — lisäsi hän äkkiä hyvin tunteikkaasti ja punastui taas. — Niin on elämäni loppuun asti, enkä minä anna sitä koskaan kenellekään!
Lise katsoi häneen ihastuneena.
— Aljoša, — lepersi hän taas, — katsokaa ovelta, eikö äiti ole salaa kuuntelemassa.
— Hyvä on, Lise, minä katson, mutta eikö olisi parempi olla katsomatta, vai mitä? Miksi epäilisimme äitiänne semmoisesta alhaisesta menettelystä?
— Alhaisesta menettelystä? Kuinka niin? Se, että hän salaa kuuntelee tyttärensä puheita, on hänen oikeutensa eikä mikään alhainen teko, — kivahti Lise. — Olkaa varma siitä, Aleksei Fjodorovitš, että kun minusta itsestäni tulee äiti ja minulla on samanlainen tytär kuin minä, niin minä ehdottomasti kuuntelen salaa hänen puheitaan.