— Niinkö tosiaankin, Lise Se ei ole hyvä.
— Ah, Herra Jumala, mikä siinä olisi alhaista? Jos olisi jokin tavallinen keskustelu seuraelämässä ja minä asettuisin sitä salaa kuuntelemaan, niin se olisi alhainen teko, mutta tässähän on oma tytär kahden kesken eri huoneessa nuoren miehen kanssa… Kuulkaa, Aljoša, tietäkää, että minä rupean pitämään silmällä myös teitä heti, kun meidät on vihitty, ja tietäkää sekin, että minä avaan ja luen kaikki teidän kirjeenne… Tämän te siis tiedätte nyt etukäteen…
— Niin, tietysti, jos kerran… — mutisi Aljoša, mutta se ei ole hyvä…
— Ah, millaista halveksumista! Aljoša rakas, älkäämme riidelkö jo ensimmäisestä kerrasta lähtien, — sanon teille mieluummin koko totuuden: on tietysti hyvin paha kuunnella salaa, minä olen väärässä ja te olette oikeassa, mutta kyllä minä kuuntelen joka tapauksessa.
— Tehkää niin. Ette te saa minua mistään kiinni, — nauroi Aljoša.
— Aljoša, mutta alistutteko te minun tahtooni? Se pitää myös etukäteen ratkaista.
— Suurella halulla, Lise, ja ehdottomasti, mutta en kaikkein tärkeimmissä. Jos te kaikkein tärkeimmässä asiassa olette toista mieltä kuin minä, niin minä kuitenkin teen, niinkuin velvollisuuteni vaatii.
— Niin pitääkin. Tietäkää siis, että minäkin olen valmis alistumaan en vain kaikkein tärkeimmässä, vaan päinvastoin kaikessa annan perään teille ja vannon sen teille nyt, — kaikessa ja koko elämäni ajan, — huudahti Lise innostuksesta liekehtien, — ja se on onneksi, onneksi! Vielä enemmänkin, vannon teille, että minä en milloinkaan kuuntele salaa teitä, en kertaakaan enkä koskaan, en lue ainoatakaan kirjettänne, sentähden että te olette oikeassa, mutta minä en ole. Ja vaikka mieleni hirmuisesti tekee kuunnella salaa, minä tiedän sen, niin en kuitenkaan sitä tee, sentähden että se teidän mielestänne ei ole oikein. Te olette nyt niinkuin minun Kaitselmukseni… Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, miksi te kaikkina näinä päivinä olette ollut niin surullinen, sekä eilen että tänään. Minä tiedän, että teillä on huolia, ikäviä asioita, mutta minä näen, että teillä sitäpaitsi on jokin erityinen suru, — kenties se on salaisuus, vai mitä?
— Niin, Lise, on salainenkin suru, — lausui Aljoša surullisesti. —
Näen, että te rakastatte minua, koska arvasitte sen.
— Mikä suru se on? Mitä se koskee? Voiko sen sanoa? — lausui Lise aran rukoilevasti.