— Minä sanon sen myöhemmin, Lise… myöhemmin… — sanoi Aljoša hämillään. — Nyt sitä kenties olisi mahdoton ymmärtääkin. Ehkäpä en itsekään osaisi sitä sanoa.
— Minä tiedän sitäpaitsi, että teitä kiusaavat veljenne, ja isä myös?
— Niin, veljetkin, — lausui Aljoša ikäänkuin mietteissään.
— Minä en pidä teidän veljestänne Ivan Fjodorovitšista, Aljoša, — huomautti äkkiä Lise.
Aljoša pani merkille tämän huomautuksen hieman ihmetellen, mutta ei ymmärtänyt sitä.
— Veljeni syöksyvät turmioon, — jatkoi hän, — ja isäni myös. Ja toisia he saattavat turmioon samalla kertaa kuin itsensä. Siinä toimii »Karamazovien maallinen voima», niinkuin isä Paísi äskettäin lausui, — maallinen ja vimmattu, viimeistelemätön… Liikkuuko ollenkaan Jumalan Henki tämän voiman yläpuolella — sitäkään minä en tiedä. Tiedän vain, että minä itsekin olen Karamazov… Olen munkki, munkki? Olenko minä munkki, Lise? Tulitte äsken juuri jotenkin sanoneeksi, että minä olen munkki?
— Niin sanoin.
— Mutta minäpä kenties en usko Jumalaankaan.
— Ette usko, mikä teidän on? — lausui Lise hiljaa ja varovasti. Mutta Aljoša ei vastannut tähän. Noissa hänen liian äkkiä lausumissaan sanoissa oli jotakin liian salaperäistä ja liian subjektiivista, kenties hänelle itselleenkin epäselvää, mutta semmoista, mikä ehdottomasti kiusasi häntä.
— Ja kaiken lisäksi tekee nyt lähtöä minun ystäväni, maailman paras mies, jättää maallisen vaelluksen. Jospa te tietäisitte, jospa te tietäisitte, Lise, millä siteillä minä olen kiintynyt, miten minä olen henkisesti kiintynyt tähän mieheen! Ja nyt minä jään yksin… Minä tulen teidän luoksenne, Lise… Vastedes olemme yhdessä…