— Niin, yhdessä, yhdessä! Tästä lähin aina yhdessä koko elämän ajan.
Kuulkaa, suudelkaa minua, minä sallin sen.
Aljoša suuteli häntä.
— No, menkää nyt Kristuksen nimeen! (ja hän siunasi Aljošaa ristinmerkillä). Menkää pian hänen luokseen, kun hän vielä on elossa. Minä huomaan julmalla tavalla viivyttäneeni teitä. Minä rukoilen tänään hänen puolestaan ja teidän puolestanne. Tulemmehan onnellisiksi, tulemmehan?
— Luullakseni tulemme, Lise.
Lähtiessään Lisen luota Aljoša katsoi parhaaksi olla menemättä rouva Hohlakovin luo ja lähti menemään pois talosta sanomatta hänelle jäähyväisiä. Mutta juuri kun hän oli avannut oven ja tullut ulos portaille, niin jostakin ilmestyi hänen eteensä itse rouva Hohlakov. Ensimmäisistä sanoista Aljoša arvasi, että hän oli odottanut häntä siinä tahallaan.
— Aleksei Fjodorovitš, se on kauheata. Se on lapsellista, jonninjoutavaa ja pelkkää hölynpölyä. Toivon, että te ette rupea haaveilemaan… Tyhmyyksiä, tyhmyyksiä, pelkkiä tyhmyyksiä! — syöksähti hän puhumaan.
— Älkää vain puhuko tätä hänelle, — sanoi Aljoša, — muuten hän kiihtyy, ja se on hänelle nyt vahingollista.
— Kuulen järkevän sanan järkevän nuorukaisen suusta. Onko minun ymmärrettävä asia niin, että te itse vain sen tähden taivuitte hänen tuumiinsa, että huomioonottaen hänen sairaalloisen tilansa ette tahtonut suututtaa häntä vastaanpanemisella?
— Oi, ei, ei ensinkään, minä puhuin hänen kanssaan aivan vakavasti, — ilmoitti Aljoša lujasti.
— Vakavuus ei tässä ole mahdollinen eikä ajateltavissa, ja ensiksikään minä en tämän jälkeen ota teitä ollenkaan vastaan ainoatakaan kertaa, toiseksi minä matkustan pois ja vien hänet mennessäni, tietäkää se.