— Ah, ei ensinkään, minä pidän hyvin paljon runoista.
— Runo mikä onkin, niin se on viho viimeistä roskaa. Ajatelkaahan itse: kuka koko maailmassa puhuu riimein? Ja jos me kaikki alkaisimme puhua riimein, vaikkapa esivallan käskystä, niin paljonko me saisimme sanotuksi? Runot eivät ole asiaa, Maria Kondratjevna.
— Kuinka te olette kaikessa niin viisas, kuinka te olette kaikkeen syventynyt? — mielisteli naisen ääni yhä enemmän.
— Osaisin minä vielä paljon muutakin, tietäisin minä vielä monta muutakin asiaa, jos ei olisi osani semmoinen lapsuudestani. Minä tappaisin kaksintaistelussa pistolilla sen, joka lausuisi minulle, että olen hulttio, koska olen syntynyt ilman isää Smerjaštšajasta, ja sillä pisteitän minua Moskovassa silmiin, täältä kulki tieto Grigori Vasiljevitšin kautta. Grigori Vasiljevitš soimaa, että minä napisen syntymääni vastaan: »Sinä olet», sanoo, »hänen äpäränsä.» Olkoonpa että äpärä, mutta minä olisin antanut tappaa itseni jo kohdussa, ettei vain olisi tarvinnut tulla maailmaan ollenkaan. Torilla puhuttiin ja teidän äitinne lensi myös kertomaan minulle suuressa epähienoudessaan, että äitini kulki tukka pörröllään ja oli kooltaan vähäkäisen yli kahden arssinan. Miksi vähäkäisen, kun voi sanoa yksinkertaisesti vähäisen, niinkuin kaikki ihmiset lausuvat? Tahtoi puhua tuntehikkaasti, mutta sehän on niin sanoakseni moukkamaista kyynelsilmäisyyttä, kaikkein moukkamaisimpia tunteita. Voiko venäläisellä moukalla sivistyneen ihmisen rinnalla olla tunteet? Sivistymättömyytensä vuoksi hänellä ei voi olla minkäänlaista tunnetta. Jo lapsuudesta asti minä, kun kuulin tuommoista kuin tuon »vähäkäisen», tunsin kuin olisin lyönyt pääni seinään. Minä vihaan koko Venäjää, Maria Kondratjevna.
— Jos te olisitte sotilas junkkeri tai nuori husaari, niin ette puhuisi noin, vaan vetäisitte sapelin tupesta ja puolustaisitte koko Venäjää.
— Minä en ensinkään halua olla sotahusaari, Maria Kondratjevna, vaan tahdon päinvastoin tehdä lopun kaikista sotamiehistä.
— Entä kun vihollinen tulee, niin kuka meitä puolustaa?
— Ei tarvitse ensinkään. Vuonna kaksitoista teki Venäjää vastaan suuren hyökkäysretken Ranskan keisari Napoleon ensimmäinen, nykyisen keisarin isä, ja hyvä olisi ollut, jos nuo ranskalaiset olisivat silloin laskeneet meidät valtansa alle: viisas kansa olisi saattanut alamaisekseen sangen tyhmän kansan ja yhdistänyt itseensä. Olisi nyt aivan toisenlainen järjestys.
— Lienevätkö ne sitten siellä omassa maassaan parempia kuin meikäläiset? Minä en vaihtaisi erästä meidän keikariamme kolmeen nuoreen englantilaiseen, — lausui Maria Kondratjevna hellästi, säestäen luultavasti tällä hetkellä sanojaan raukeilla silmäyksillä.
— Kuka jumaloi mitäkin.