— Mutta te olette itsekin aivan kuin ulkomaalainen, aivan kuin hyvin jalosukuinen ulkomaalainen, sanon sen teille, vaikka hävettääkin puhua.
— Jos tahdotte tietää, niin irstaassa elämässä ovat sekä sikäläiset että täkäläiset kaikki samanlaisia. Kaikki ovat veijareita, erotus on vain se, että heikäläinen kulkee kiiltonahkaisissa saappaissa, mutta meikäläinen haisee niinkuin kerjäläinen ainakin, eikä huomaa siinä mitään pahaa. Venäjän kansaa pitää piestä, niinkuin Fjodor Pavlovitš aivan oikein eilen puhui, vaikka hän on hullu mies, kuten kaikki hänen lapsensakin.
— Tehän kunnioitatte suuresti Ivan Fjodorovitšia, olette sanonut sen itse.
— Mutta he ovat sanoneet, että minä olen haiseva lakeija. He pitävät minua semmoisena, että voin kapinoida. Siinä he erehtyvät. Olisipa minulle taskussani sen verran rahaa, niin ei minua olisi täällä enää pitkään aikaan ollut. Dmitri Fjodorovitš on huonompi kuin mikään lakeija sekä käytökseltään että älyltään ja köyhyytensä vuoksi eikä hän osaa tehdä mitään, mutta häntä päinvastoin kaikki kunnioittavat. Minä olen vain liemenkeittäjä, olkoon menneeksi, mutta minä voin, jos onni potkaisee, avata Moskovassa kahvila-ravintolan Petrovkan varrella. Sentähden että minä valmistan spesiaaliruokia, mutta ei kukaan Moskovassa, paitsi muukalaiset, osaa tarjota spesiaaliruokaa. Dmitri Fjodorovitš on mies, jolla ei ole housujakaan, mutta jos hän vaatii kaksintaisteluun korkeimman kreivin pojan, niin tämä heti taistelee hänen kanssaan, mutta missä suhteessa hän on parempi minua? Sillä hän on hirveän paljon tyhmempi kuin minä. Miten paljon rahaa hän onkaan tuhlannut aivan hyödyttömästi!
— Kaksintaistelussa on hyvin hauskaa, luulen minä, — huomautti äkkiä
Maria Kondratjevna.
— Miten niin?
— On niin peloittavaa ja urheata, etenkin jos nuoret upseerit pistoli kädessä ampuvat toisiaan jonkun naisen tähden. Se on kuin kuvaelma. Ah, jos päästettäisiin tytöt sitä katsomaan, minun mieleni tekisi hirveästi katsoa.
— Se on hauskaa, jos itse käy päälle, mutta jos toinen antaa hänelle itselleen päin turpaa, niin silloin se on hyvin typerä tunne. Juoksisitte pois, Maria Kondratjevna.
— Juoksisitteko te tosiaan pois?
Mutta Smerdjakov ei suvainnut vastata. Minuutin kestäneen vaitiolon jälkeen kajahti taas akordi, ja kurkkuääni alkoi vedellä viimeistä kuplettia: