Lähden poies tästä koko rehkinästä, nautin elämä-ä-ästä, menen pois pääkaupunkiin! Enkä sure yhtään, en sure siellä yhtään, enkä surra aiokaan en yhtään!
Nyt sattui odottamatonta: Aljoša aivasti äkkiä. Penkillä istujat vaikenivat heti. Aljoša nousi ja lähti heitä kohti. Se oli todellakin Smerdjakov, hienossa puvussa, hiukset rasvalla voideltuina ja melkeinpä käherrettyinä, jalassa kiiltonahkaiset patiinit. Kitara oli penkillä. Nainen oli Maria Kondratjevna, emännän tytär. Hänen yllään oli vaaleansininen puku, jossa oli kahden arssinan pituinen laahustin. Tyttö oli vielä nuori eikä niinkään hullun näköinen, vain kasvot olivat kovin pyöreät ja niissä hirveän paljon kesakoita.
— Tuleeko veljeni Dmitri pian takaisin? — sanoi Aljoša mahdollisimman rauhallisesti.
Smerdjakov nousi hitaasti seisomaan. Maria Kondratjevna nousi myös.
— Kuinka minulla voisi olla tietoa Dmitri Fjodorovitšista? Toinen asia olisi, jos minä olisin hänen vartijansa, — vastasi Smerdjakov hiljaa, selvästi ääntäen ja ylimielisesti.
— Minähän vain kysyin, sattuisitteko tietämään, — selitti Aljoša.
— En minä tiedä mitään heidän olostaan enkä haluakaan tietää.
— Mutta veljeni sanoi minulle nimenomaan, että te juuri ilmoitattekin hänelle kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja olette luvannut ilmoittaa, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee.
Smerdjakov silmäili häntä hitaasti ja hämilleen tulematta.
— Entä miten te olette suvainnut tällä kertaa tänne päästä, kun portti täällä on jo tunnin ajan ollut säpissä? — kysyi hän katsoen kiinteästi Aljošaan.