Ivan soitti tarjoilijaa ja tilasi kalalientä, teetä sekä hilloa.
— Minä muistan kaiken, Aljoša, muistan sinut yhdentoistavuotiaaksi asti, minä olin silloin viidennellätoista vuodellani. Viisitoista ja yksitoista, se on sellainen ikäero, että veljekset eivät siinä iässä koskaan ole toistensa tovereita. En tiedä, tokko edes pidin sinusta. Kun muutin Moskovaan, niin ensimmäisinä vuosina en sinua ensinkään muistellutkaan. Sitten, kun sinä itse jouduit Moskovaan, me tapasimme toisemme luullakseni vain kerran jossakin. Täällä minä nyt asun jo neljättä kuukautta, emmekä me tähän saakka ole sanoneet sanaa toisillemme. Huomenna minä matkustan pois, ja ajattelin äsken juuri tässä istuessani: kuinkahan saisin häntä tavata sanoakseni hänelle jäähyväiset, mutta silloin sinä kuljitkin ohi.
— Tekikö kovasti mielesi tavata minua?
— Hyvin kovasti. Minä tahdon tutustua sinuun kerta kaikkiaan ja tutustuttaa sinut itseeni. Samalla sanon myös jäähyväiset. Minun mielestäni on kaikkein parasta tutustua silloin, kun erotaan. Olen nähnyt, miten sinä olet katsellut minua kaikki nämä kolme kuukautta, silmissäsi oli jonkinmoista ainaista odotusta, mutta juuri sitä minä en voi sietää, siis en lähestynyt sinua. Mutta lopulta minä opin sinua kunnioittamaan: siinä seisoo mies lujalla pohjalla. Huomaa, että vaikka minä nyt nauran, niin puhun vakavasti. Sinähän seisot varmalla pohjalla, eikö niin? Minä pidän tuollaisista vankalla pohjalla seisovista, seisoivatpa millä pohjalla tahansa ja olkootpa vaikka semmoisia pikkupoikia kuin sinä. Sinun odottava katseesi ei lopulta ollut minulle ollenkaan vastenmielinen, päinvastoin aloin lopulta pitää odottavasta katseestasi… Luullakseni sinä jostakin syystä pidät minusta, Aljoša.
— Pidän, Ivan. Veli Dmitri sanoo sinusta: Ivan on kuin hauta. Minä sanon sinusta: Ivan on arvoitus. Sinä olet vieläkin minulle arvoitus, mutta jonkin verran olen jo päässyt sinusta selville, senkin vasta tänä aamuna!
— Mitä se sitten on? — alkoi Ivan nauraa.
— Etkö sinä suutu? — nauroi Aljošakin.
— No?
— Sitä vain, että sinä olet aivan samanlainen nuori mies kuin kaikki muutkin kolmenkolmatta vuoden ikäiset nuorukaiset, samanlainen nuori, perin nuori, raikas ja kelpo poika, no, sanokaamme keltanokka! Mitä, enhän vain loukannut sinua kovin pahasti?
— Päinvastoin, hämmästytit osumalla ihan oikeaan! — huudahti Ivan iloisesti ja lämpimästi. — Uskotko, että minä tuon äskeisen tapaamisen jälkeen hänen luonaan olen sitä vain ajatellutkin itsekseni, tuota kolmenkolmattavuotiasta keltanokkaisuuttani, ja nyt sinä yhtäkkiä ihan kuin arvasit sen ja aloitat juuri siitä. Istuin tässä juuri, ja tiedätkö, mitä sanoin itselleni: vaikka en uskoisi elämään, vaikka uskoni rakkaaseen naiseen pettäisi, vaikka huomaisin erehtyneeni maailmanjärjestyksen suhteen, vaikka tulisin vakuutetuksi, että kaikki päinvastoin vain onkin järjestymätöntä, kirottua ja kenties pirullista kaaosta, vaikka saisin kokea inhimillisen epätoivon kaikki kauhut, — niin minä sittenkin tahdon elää, ja kun kerran olen tarttunut tähän pikariin, niin en irtaudu siitä, ennenkuin olen sen kokonaan tyhjentänyt! Muuten kolmenkymmenen ikään mennessä luultavasti jätän koko pikarin, vaikka en olisikaan juonut sitä pohjaan asti, ja poistun… en tiedä minne. Mutta ennen kolmenkymmenen vuoden ikäiseksi tulemistani, sen tiedän varmasti, voittaa minun nuoruuteni kaikki, — kaiken epätoivon, kaiken elämäninhon. Olen usein kysynyt itseltäni: onko maailmassa olemassa semmoista epätoivoa, joka voisi voittaa minussa tuon hurjan ja kenties aivan sopimattoman elämänjanon, ja tulin siihen päätökseen, että luultavasti semmoista ei ole, nimittäin kolmanteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, mutta sen jälkeen en enää välitä itsekään, niin minusta tuntuu. Tätä elämänhimoa jotkut näivettyneet räkänokkaiset moraalin saarnaajat nimittävät usein halpamaiseksi, varsinkin runoilijat. Se on, totta kyllä, osittain karamazovilainen piirre, tuo mistään piittaamaton elämänjano, sinussa sitä ehdottomasti on myös, mutta miksi se olisi halpamainen? Keskihakuista voimaa on meidän taivaankappaleellamme, Aljoša, vielä hirveän paljon. Tekee mieli elää, ja minä elän, vaikkapa vastoin logiikkaa. Olkoonpa, että minä en usko maailmanjärjestykseen; minulle ovat kuitenkin rakkaat keväällä puhkeavat tahmeat lehdet, minulle on rakas sinitaivas, rakas joku ihminen, jota toisinaan rakastaa tietämättä itsekään miksi, rakas moni inhimillinen sankariteko, johon aikoja sitten kenties on lakannut uskomastakin, mutta jota vanhaa muistoa yhä sydämessään kunnioittaa. Tuossa toivat sinulle kalalientä, syö terveydeksesi. Oivallista kalalientä, valmistavat sitä hyvin. Minä tahdon matkustaa Eurooppaan, Aljoša, lähden täältä suoraan. Tiedän kyllä joutuvani hautausmaalle, mutta kaikkein, kaikkein rakkaimmalle hautuumaalle, niin se on! Siellä uinuu rakkaita vainajia, jokainen kivi heidän haudallaan kertoo niin hehkuvasti eletystä elämästä, niin kiihkeästä uskosta omaan sankarityöhön, omaan totuuteen, omaan taisteluun ja omaan tieteeseen, että minä, tiedän sen edeltäpäin, lankean maahan ja suutelen näitä kiviä ja itken niiden ääressä, — vaikka samalla olen koko sydämestäni vakuutettu, että tämä on jo pitkän aikaa ollut hautuumaata eikä mitään sen enempää. Enkä minä itke epätoivosta, vaan yksinkertaisesti siksi, että kyynelien vuodattaminen tuottaa minulle onnen tunteen. Hurmaannun omasta liikutuksestani. Rakastan tahmeita kevään lehtiä, sinistä taivasta, siinä se on! Tässä eivät merkitse mitään järki eikä logiikka, tässä on kysymys rakastamisesta koko sisimmällään ja olemuksensa ytimellä, se on rakkautta omiin ensimmäisiin nuoriin voimiinsa… Ymmärrätkö sinä mitään minun lorustani, Aljoška, vai etkö? — alkoi Ivan äkkiä nauraa.