— Ymmärrän oikein hyvin, Ivan: sisimmällään ja olemuksensa ytimellä tekee mieli rakastaa, — sinä sanoit sen erinomaisen hyvin, ja minä olen hirveän iloinen siitä, että sinulla on niin suuri elämänhalu, — huudahti Aljoša. — Minä ajattelen, että kaikkien pitää maailmassa ennen kaikkea rakastaa elämää.
— Rakastaako elämää enemmän kuin sen tarkoitusta?
— Niin se on ehdottomasti, rakastaa enemmän kuin logiikkaa, kuten sinä sanot, ehdottomasti enemmän kuin logiikkaa, silloin vain ymmärtää sen tarkoituksen. Jo kauan on mielessäni kangastellut tämmöistä. Puolet työstäsi on tehty, Ivan, ja saavutettu: sinä rakastat elämää. Nyt sinun täytyy koettaa pitää huoli toisesta puolesta, niin sinä olet pelastettu.
— Sinä jo pelastat, mutta kenties minä en ole ollut joutumassakaan tuhon omaksi! Mikä se sitten on, tuo sinun toinen puolesi?
— Se, että on herätettävä kuolleista sinun vainajasi, jotka kenties eivät koskaan ole kuolleetkaan. No, annahan teetä. Minusta on hauskaa, että me puhelemme, Ivan.
— Huomaan sinun olevan jonkinmoisessa hurmiotilassa. Minua hirveästi miellyttävät tuollaisten… munkkialokkaiden professions de foi. Sinä olet luja mies, Aleksei. Onko totta, että aiot jättää luostarin?
— Se on totta. Luostarinvanhimpani lähettää minut maailmaan.
— Me siis näemme vielä toisemme, tapaamme toisemme maailmassa, ennenkuin täytän kolmekymmentä vuotta, jolloin alan irtautua pikarista. Isäpä ei tahdo irtautua pikaristaan ennen kuin seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, haaveileepa kahdeksankinkymmenen vuoden iästä, itse hän on niin puhunut ja aivan vakavissaan, vaikka onkin narri. Hän on asettunut seisomaan irstailunsa pohjalle ja on tavallaan myös kuin kivellä… vaikka kolmekymmentä vuotta täytettyään kenties ei muuta pohjaa löydäkään kuin tämän… Mutta seitsemäänkymmeneen asti semmoinen on katalaa, parempi on kolmeenkymmeneen asti: voi säilyttää jonkinmoisen »jalouden varjon», kun pettää itseään. Etkö ole nähnyt tänään Dmitriä?
— En, en ole nähnyt, mutta näin Smerdjakovin. — Ja Aljoša kertoi veljelleen kiireesti ja seikkaperäisesti kohtauksensa Smerdjakovin kanssa. Ivan alkoi äkkiä kuunnella hyvin huolestuneena, kysyipä joitakin kohtia uudestaankin.
— Mutta hän pyysi, että minä en kertoisi veli Dmitrille sitä, mitä hän puhui tästä, — lisäsi Aljoša.