— Minäkö pitäisin pilkkanani? En toki tahdo pahoittaa veljeni mieltä, kun hän on kolme kuukautta katsonut minua semmoisen odotuksen vallassa. Aljoša, katso suoraan: minähän olen aivan samanlainen pikkupoika kuin sinäkin, paitsi että en ole munkkialokas. Kuinka ovat venäläiset pojat tähän saakka tehneet? Eräät nimittäin? Tässä esimerkiksi on haiseva ravintola, he kokoontuvat tänne, istuutuvat nurkkaan. Koko elämänsä aikana tätä ennen he eivät olet toisiaan tunteneet, ja kun he lähtevät ravintolasta, niin he eivät taas neljäänkymmeneen vuoteen tunne toisiaan, no niin, mistä he keskustelevat, kun ovat saaneet käytettäväkseen hetkisen ravintoloissa? Maailman kaikkeutta koskevista kysymyksistä, ei muusta: onko Jumalaa olemassa, onko kuolemattomuutta? Ne taas, jotka eivät usko Jumalaan, no, ne puhuvat sosialismista ja anarkismista, koko ihmiskunnan järjestämisestä toiselle pohjalle, niin että yksiin se hiidessä vie, samoja kysymyksiä, enemmistö kaikkein omintakeisimpia poikia meillä ei muuta teekään kuin puhuu kaiken aikaa iäisyyskysymyksistä. Eikö olekin niin?
— Niin, todellisille venäläisille kysymykset semmoiset kuin onko olemassa Jumalaa ja onko olemassa kuolemattomuutta tai, kuten sinä sanot, kysymykset toisesta päästä ovat tietysti ensimmäisiä ja kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, ja niin on olevakin, — lausui Aljoša katsellen veljeään ja hymyillen edelleen hiljaista ja tutkivaa hymyään.
— Niin, Aljoša, venäläisenä miehenä oleminen on toisinaan kaikkea muuta kuin viisasta, mutta tuhmempaa kuin se, mitä venäläiset pojat nyt tekevät, ei kuitenkaan voi kuvitellakaan. Yhtä venäläistä poikaa, Aljoškaa, minä sentään hirveästi rakastan.
— Kuinka mainiosti sinä sen esititkään, — alkoi Aljoša äkkiä nauraa.
— No, sanohan, mistä aloitetaan, käske itse, — Jumalastako? Onko
Jumalaa olemassa, mitä?
— Aloita siitä, mistä tahdot, vaikkapa »toisesta päästä». Sinähän julistit eilen isän luona, että Jumalaa ei ole, — sanoi Aljoša katsoen tutkivasti veljeensä.
— Eilen päivällisellä ukon luona minä tahallani ärsyttelin sinua tällä ja näin, miten silmäsi alkoivat palaa. Mutta nyt olen varsin halukas puhelemaan kanssasi ja sanon sen hyvin vakavasti. Minä tahdon päästä läheisiin väleihin kanssasi, Aljoša, sentähden että minulla ei ole ystäviä, minä tahdon koettaa. No, ajattelehan, kenties minäkin tunnustan Jumalan, — sanoi Ivan nauraen. — Onko se sinusta yllättävää?
— Kyllä, tietysti, jos sinä et nytkin laske leikkiä.
— Laske leikkiä? Eilen luostarinvanhimman luona sanottiin minun tekevän pilaa. Näetkö, ystäväiseni, oli eräs vanha syntinen kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja hän sanoi, että jos ei olisi olemassa Jumalaa, niin hänet pitäisi keksiä, s'il n'existait pas Dieu, il faudrait l'inventer. Ja ihminen on todellakin keksinyt Jumalan. Jumala todellakin on olemassa, mutta se on ihmeellistä, että tämmöinen ajatus — ajatus Jumalan välttämättömyydestä — on saattanut nousta niin villin ja ilkeän elukan päähän kuin ihminen on, niin pyhä, niin liikuttava, niin viisas on tuo ajatus ja niin suureksi kunniaksi se on ihmiselle. Mitä taas minuun tulee, niin minä olen jo kauan sitten päättänyt olla ajattelematta sitä: ihminenkö on luonut Jumalan vai Jumalako ihmisen? Tietysti en ryhdy tässä yhteydessä myöskään tarkastamaan venäläisten poikien kaikkia nykyaikaisia aksiomeja, jotka kaikki on johdettu eurooppalaisista hypoteeseistä; mikä nimittäin siellä on hypoteesi, se on venäläiselle pojalle heti selviö, eikä vain pojille, vaan ehkäpä heidän professoreilleenkin, sillä myöskin venäläiset professorit meillä nykyisin ovat sangen usein noita samoja venäläisiä poikia. Senvuoksi minä sivuutan heidän kaikkia hypoteesinsa. Mikä tehtävä meillä sinun kanssasi nyt on? Tehtävänä on saada mahdollisimman pian selitetyksi sinulle olemukseni laatu, toisin sanoin mikä olen miehiäni, mihin uskon ja mitä toivon, niinhän? Siksipä ilmoitankin, että tunnustan Jumalan suoraan ja yksinkertaisesti. On kuitenkin huomattava seuraava seikka: jos Jumala on olemassa ja jos hän todellakin on luonut maailman, niin hän, kuten hyvin tiedämme, on luonut sen Euklideen geometrian mukaan, mutta ihmisjärki tajuaa vain kolme ulottuvaisuutta avaruudessa. Mutta onpa ollut ja on vielä nykyaikanakin mittaustieteilijöitä ja filosofeja, vieläpä kaikkein huomattavimpia niistä, jotka epäilevät, onko maailma, tai laajemmin ottaen olevaisuus kokonaisuudessaan, luotu vain Euklideen geometrian mukaan, rohkenevatpa haaveilla niinkin pitkälle, että kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka Euklideen mukaan eivät mitenkään voi yhtyä maan päällä, kenties yhtyvät jossakin kohdassa äärettömyyttä. Minä olen, ystäväiseni, tullut siihen päätökseen, että jos minä kerran en kykene ymmärtämään tätäkään, niin mitäpä minä ymmärrän Jumalasta. Tunnustan nöyrästi, että minulla ei ole ensinkään kykyä ratkaista tämmöisiä kysymyksiä, minulla on euklidesmainen, maallinen järki, ja senvuoksi ei meikäläinen pysty ratkaisemaan sitä, mikä ei ole tästä maailmasta. Neuvon sinuakin, ystäväiseni Aljoša, olemaan koskaan ajattelematta tätä ja varsinkin Jumalasta: onko Hän olemassa vai eikö? Nämä kysymykset ovat kaikki epäolennaisia järjelle, joka on luotu tajuamaan vain kolme ulottuvaisuutta. Siis tunnustan Jumalan, teenpä sen mielellänikin, ja lisäksi vielä tunnustan myös Hänen kaikkiviisautensa ja Hänen tarkoitusperänsä, — meille täysin tuntemattomat, uskon maailman järjestykseen ja elämän tarkoitukseen, uskon ikuiseen harmoniaan, johon me kaikki sulamme, uskon sanaan, jota kohti maailma pyrkii ja joka itse »oli Jumalan tykönä», ynnä muuhun ynnä muuhun ja niin edespäin aina loppumattomiin. Paljon on tässä asiassa sanoja sepitetty. Luullakseni olen jo hyvällä tiellä — vai mitä? No, ajattelehan, että lopputuloksena minä tätä Jumalan luomaa maailmaa — en tunnusta, ja vaikka tiedänkin sen olevan olemassa, en myönnä ensinkään sen olemassaoloa. Minä en ole tunnustamatta Jumalaa, ymmärrä se, vaan hänen luomaansa maailmaa, tätä Luojan maailmaa minä en tunnusta enkä voi suostua tunnustamaan. Sanon tämän: minä olen niin vakuutettu kuin pieni lapsi siitä, että kärsimykset lakkaavat ja katoavat, että inhimillisten vastakohtien koko alentava naurettavuus häviää kuin tyhjä kangastus, kuin vähävoimaisen, atomisen, Euklideen rajoissa liikkuvan inhimillisen järjen inhoittava keksintö, ja vihdoin, että maailman loppuessa, iäisen harmonian hetkellä, tapahtuu ja ilmestyy jotakin niin kallisarvoista, että se riittää kaikille sydämille, riittää poistamaan kaiken inhon, sovittamaan kaiken inhimillisen konnuuden, kaiken ihmisten vuodattaman ihmisveren, riittää siihen, että on mahdollista ei vain antaa anteeksi, vaan myös myöntää oikeutetuksi kaikki, mitä ihmisille on tapahtunut, — tulkoon, tulkoon kaikki tämä ja ilmestyköön, mutta minä en sitä tunnusta enkä tahdo tunnustaa! Yhtykööt vain yhdensuuntaiset viivatkin ja olkoon, että minä näen sen itse: näen ja sanon, että ne ovat yhtyneet, mutta en tunnusta sittenkään. Siinä on minun olemukseni, Aljoša, siinä on minun teesini. Tämän olen puhunut sinulle vakavasti. Aloitin tahallani tämän meidän keskustelumme mahdollisimman typerästi, mutta johdin sen tunnustukseeni, sillä vain sitä sinä tarvitset. Ei sinun ollut väliä Jumalasta, vaan sinun piti ainoastaan saada tietää, mikä pitää elossa veljeäsi, jota sinä rakastat. Olen sen nyt sanonut.
Ivan lopetti pitkän esityksensä äkkiä omituisen ja yllättävän tuntehikkaasti.